Pöyrisjärvi 2013 - Kuudes päivä

Rennosta lepopäivästä ja aikaisesta nukkumaan menosta johtuen olimme sunnuntaina liikenteessä jo yhdeksän jälkeen. Niinpä saimme kävellä ensimmäiset tunnit hieman viileämmässä kelissä. Tämä teki varsinkin ensimmäisestä tunnista huomattavasti siedettävämmän, sillä päivän ensimmäinen legi nousi ensin harjua ylöspäin ja jatkui sen jälkeen sangen soisena. Jouduimme myös suunnistamaan tällä osuudella aivan oikeasti, ettemme talsisi suotta harjun itäpuolella avautuville soille.

Suunnistusta tarvittiin päivän alussa, jotta emme joutuisi ympärillä levittäytyville soille.

Tällä kertaa suunnistamiseen keskittyminen onnistui, joten pääsimme Hermannijoelle kuivinta mahdollista reittiä. Joen varressa saimme jälleen huomata miten matalalla vesi oli tänä vuonna. Vuonna 2008 joen ylitys oli onnistunut vain yhdestä kohtaa, mutta tänä vuonna ylitykseen sopivia kiviä oli vaikka muille jakaa.

Taukopaikka keskellä jokea

Päivän ensimmäisen tauon päätimme pitää hieman tavallisesta poikkeavassa paikassa eli keskellä jokea olevalla pienellä saarekkeella. Tämä oli hyvä taukopaikka, sillä rannalla pusikoiden läheisyydessä itikoita riitti, mutta keskellä niitä ei ollut juuri yhtään.

Tauon päätyttyä uumoilimme hetken aikaa kumpaa Hermannijoen puolta jatkaisimme. Päädyimme viimein itäiseen rantaan, sillä sillä puolella olimme kulkeneet edelliselläkin kerralla. Jonkin aikaa kuljettuamme tulimme tutulle joen ylityspaikalle, jossa vuonna 2008 ylitys oli tapahtunut kiikkeriä kiviä pitkin, mutta tällä kertaa kiviä oli niin paljon kuivana, ettei ylitykseen tarvinnut juurikaan keskittyä.

Päivän viimeinen suunnistuspätkä kulki soitten keskellä kulkevaa harjannetta pitkin ja sitten saavuimme Retkajärven kohdalta uralle. Pidimme tällä kohtaa vielä tauon ja sitten matkamme jatkui kohti itää helppokulkuista uraa pitkin. Emme kuitenkaan kävelleet kuin noin puoli tuntia ja saavuimme jälleen Hermannijoen rantaan. Ylitimme joen toistamiseen tälle päivälle ja päätimme pysähtyä lounaalle.

Söimme jälleen lounaan rauhakseltaan, sillä tänäänkään ei ollut tarvetta pitää kiirettä. Loppu päivän matka taittuisi noin kolmella legillä helposti kuljettavaa uraa pitkin. Myös sää jatkui edellisien päivien tapaan helteisenä ja ilman sateen uhkaa. Tai tälläisessä luulossa allekirjoittanut oman lounaansa söi. Teemun ja Mikon lounaspaikka oli noin sadan metrin päässä minun ja Tonin paikasta, ja heillä oli tainnut jo lounaan aikana nousta ajatuksia hyvin erilaisesta loppureissusta.

Toimiva lounaspaikka

Lounaan jälkeen jatkoimme kävelyä, mutta emme ehtineet kävellä kilometriäkään, kun Teemu avasi dialogin kotiin lähtemisestä päivää suunniteltua aikaisemmin. Hän siis halusi pidentää tämän päivän matkaa huomattavasti ja päästä jo maanantaina autoille. Tämä ei tullut minulle yllätyksenä, sillä viimeiset vuodet näin oli tapahtunut meidän jokaisella matkalla. Kiirellä pois lähtö oli aina harmittanut minua suunnattomasti, mutta koska muut halusivat aikaisemmin pois, niin olin taipunut yleiseen mielipiteeseen vain hieman jupisten.

Tänä vuonna olin kuitenkin päättänyt jo kotona, että vaellus tulisi minun kohdallani kestämään juuri niin monta päivää kuin oli suunniteltu. En minä lähtenyt liikenteeseen määränpää ja suoritus mielessäni, vaeltaessa matka ja tunturissa olemisen hienous ovat minulle pääasioita. Kun sinne kerran tai pari vuoteen pääsee, niin miksi sitä pitäisi hirmu kiireellä pois lähteä.

Seuraavalla tauolla kävimme siis lyhyen ideologisen keskustelun Teemun kanssa vaeltamisesta. Oliko määränpää vai matka tärkeämpi? Pitäisimmekö kiirettä vai ottaisimmeko rauhallisesti? Minkäänlaista päätöstä tämän keskustelun lopuksi ei kuitenkaan tehty. Uskon kuitenkin tehneeni kaikille selväksi oman mielipiteeni. Jos joku haluaisi lähteä jo seuraavana päivänä, niin minkä minä sille mahtaisin, mutta minä olisin tunturissa vielä kaksi yötä. Ja jos autoa ei olisi tiistaina enää Kalmankaltion parkkipaikalla, niin kyllä minä taksilla ja julkisilla etelään pääsisin.

Lähdimme tauolta hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja pohtiko sitten edellistä keskustelua vai ei, sitä en tiedä. Pieni Kermikkäpää -tunturin sivua kavutessamme juttu alkoi kuitenkin taas luistaa ja syvällisten keskustelujen sijaan aloimme puhumaan taas niitä näitä. Tieto siitä, että kohta pääsisimme taas kännyköiden kuuluvuus alueelle taisi olla itse kullekin tärkeämpää kuin ideologisista ristiriidoista kiistely.

Pönotys-kuva tunturin laella. Huomaa tyylikäs kangasmerkki.

Tunturin laelle päästyämme oli taas tauon paikka, eikä kestänyt montaakaan hetkeä kun vaeltajat pudottivat rinkkansa maahan ja lähtivät neljään ilmaansuuntaan puhelinten kanssa.

Uraa riittää

Päivän viimeinen legi oli sitten todella helppoa kulkua. Käytännössä laskeuduimme Pieni Kermikkäpäältä järven rantaan, jonka itäiselle rannalle kiersimme. Kolmen jälkeen laskimme jo rinkat selästä Lenkihaan tuvan seinustalle. Matkaa tälle päivälle kertyi noin 16km.

Kuten tällä reissulla saattoi odottaakin oli tuvalla jo muitakin ihmisiä. Siellä meitä odotti nuori pariskunta, joka oli viettänyt tuvalla jo kaksi yötä kahden koiran kanssa, sekä yksinäinen vaeltaja, joka oli tullut vähän ennen meitä paikalle. Jonkin aikaa uumoilimme jäisimmekö tuvalle vai jatkaisimmeko vielä vähän matkaa, mutta onneksi päivän kuumuus ja leiriytymiseen kelpaamattoman lähimaaston tutkiminen kartasta saivat meidät tekemää oikean päätöksen. Pystytimme siis teltat tuvan pihapiiriin.

Lenkihaan tupa

Tämän päiväinen järveen pulahtaminen olikin sitten yllättävän epämielyttävä, sillä sen verran mutainen järvi oli. Sandaalit jalassa siellä viitsi kuitenkin sen verran pyörähtää, että jollain tavalla sai itsensä huuhdeltua. Takaisin tuvalle tullessa saimme sitten hyvästellä pariskunnan. He olivat päättäneet jatkaa matkaa Korteojan tuvalle. Melko myöhäiseksi olivat jättäneet liikenteeseen lähdön, mutta iltakävely saattoi kyllä olla sangen hyvä ajatus näin kuumana päivänä.

Koska olimme saaneet päivän kävelyt hyvissä ajoin suoritettua, pystyimme ottamaan iltapäivän todella rennosti. Tämä oli hyvä esimerkki miksi vaelluspäivien ei tarvitse aina olla pitkiä ja raskaita. Voi sitä aikaa viettä leiripaikallakin.

Toni oli lettukestien pääkokki

Aloitimme iltapäivän lettukesteillä, minkä jälkeen Teemu ja minä käytimme hyväksi tuvan antamaa luksusta eli pelasimme vähän MtG:tä pöydän ääressä. Toni ja Mikko taisivat käydä iltapäivän aikana kokeilemassa kala onneaan viereisellä järvellä, jo tutuksi tullein tuloksin.

Seitsemän pintaan kokoonnuimme tuvan ulkopuolelle ruokaa laittamaan. Tällä kertaa meillä oli Tonin kanssa perunamuussia ja jauhelihakastiketta. Ruuan jälkeen siirryimme tupaan sopivasti ennen kuin alkoi sataa vettä. Sadetta sitten riittikin loppu illan, mutta eipä tuo haitannut. Sisällä oli mukavaa pelata korttia, höpötellä ja naukkailla miestä vahvempaa. Tänä iltana muilla taisi jo iloliemet loppua. Itsekin jätin vain periaate ryypyn viimeiselle illalle.

Tupa sijaitsee nimettömän järven rannalla

Illan aikana jututimme myös tuvassa yöpyvää yksin vaeltajaa. Hänellä olikin hieman erillainen reissu menossa. Hän oli kävelemässä 1000km matkaa eli Lofoteilta Nuorgamiin. Aikaa hän oli varannut matkaan 70 päivää.

Jossain vaiheessa oli sitten aika siirtyä telttaan. Tällä kerta ilta vierähti sen verran pitkäksi, ettei unta tarvinnut kirjan kanssa houkutella. Uni taisi tulla heti, kun pää osui tyynyyn.