Sade kuitenkin loppui ennen kuin aloitimme telttojen purkamisen, joten lähdimme liikenteeseen sadesuojat rinkkojen päällä toivoen, etttä saisimme kulkea edes jonkin matkaa kuivassa kelissä. Toiveeseemme vastattiinkin, sillä pilvet alkoivat hajaantua ensimmäisen legin aikana. Eikä kestänyt kauaakaan, kun lämpötila nousi edellisten päivien lukemiin.
Noin puoli kilometriä käveltyämme pääsimme takaisin edellisen päivän uralle, jota sitten seurasimme seuraavat legit. Tällä pätkällä allekirjoittanut jättääntyi pariinkin kertaan porukasta hieman jälkeen. Sillä isossa porukassa jollakulla tuntui riittäävän kokoajan juttua ja itse tykkään vaeltaa välillä hiljaisuudessa omiin ajatuksiini uppoutuneena. Tälläinen porukasta jälkeen jääminen ei oikein toimi jos kuljemme alueella, joka vaatiin suunnistamista, sillä siinä ei voi kovin paljoa jäädä joukosta taakse. Mutta kilometrejä kestävällä uralla, josta ei tarvitse poiketa, on mukava olla välillä ihan itsekseen.
Vähän ennen Palomarastovaaran laelle nousemista näimme uran oikealla puolella aidosti hämmentävän näyn. Keskellä ei mitään seisoi vanha asuntovaunu. Se ei ollut edes minkään järven tai joen varrella. Se oli vaan tunturiylängöllä. Ura myös meni sen verran kaukaa siitä, ettemme jaksaneet lähteä sitä lähempää ihmettelemäään. Emme siis tienneet oliko vaunu yhä asuttavassa kunnossa vai oliko se tuotu paikalle joku talvi ja unohdettu sitten siihen.
Asuntovaunu jäi lopulta taakse ilman selvyyttä sen tuojasta tai toimesta. Tässä vaiheessa lähdimme myös nousemaan vaaran sivua, joten kännykkä tuli kaivettua esiin ja laitettua päälle. Jossain vaiheessa taskusta kuuluikin tekstiviestin ääni, joten puhelin oli saanut ainakin hetkellisesti kenttää. Tämä oli kuitenkin vain jokin pieni kohta jossa jostain syystä oli ollut yhteyttä. Saimme nousta vaaran laelle asti ennen kuin kenttää tuli kunnolla ja silloinkin saimme yhteyden Norjan puolen tukiasemaan.
Koska Elina oli Amsterdamissa Minnan ja Aaron kanssa, jouduin hieman uumoilemaan soittaisinko vai laittaisinko heille vain viestiä, sillä soittaminen tarkoittaisi tällä kertaa yhteyttä Norjasta Alankomaihin. Tähän tuli kuitenkin helppo ratkaisu, kun Toni antoi puhelimensa käyttöömme. Nokia siis maksoi perheemme yhteydenpidon tällä kertaa.
Puhelutauon jälkeen kuljimme vielä vähän matkaa ja sitten oli aika siirtyä taas suunnistamiseen. Ura oli tuonut meitä etelää kohti ja nyt oli aika poiketa siltä ja ottaa taas suunta kohti kaakkoa. Kompassisuunta otettiin ensin pientä tunturijärveä kohti, jossa oli tarkoitus pitää lounastauko.
Uralta poikettuamme lähdimme laskeutumaan Palomarastovaaran sivua ja tässä vaiheessa oikea polveni alkoi jomottaa oikein kunnolla. Edellisen päivän suossa kävely ja kokoaikainen hillojen noukkiminen rinkka selässä oli tainnut rasittaa polveani odotettua enemmän. Onneksi minulla oli vaellussauvat, joten pystyin ottamaan niillä osan painoa pois polvelta.
Varovainen kävely vaikutti tietenkin vauhtiini, joten jälleen kerran jäin jätkistä jälkeen. Onneksi kuljimme aluksi puutonta vaaran sivua, joten näin heidät koko ajan. Ja vielä tasaiselle ja koivikkoon päästyämmekin pystyin pitämään heihin näköyhteyden.
Vajaan tunnin käveltyämme saavuimme järven rantaan lounaalle. Tämä olikin mitä toimivin lounaspaikka. Pieni tuulahdus järveltä piti itikat poissa ja paikka oli muutenkin sangen nätti. Juuri sellainen taukopaikka, joka tekee vaeltamisesta niiden pienten vaivojen arvoista joita päivän aikana saattaa eteen tulla.
 |
| Nimetön tunturijärvi, jonka ranta oli käytännössä täydellinen lounaspaikka. |
Lounaan jälkeen kahvia nautiskellessa piti oikein fiilistellä tätä paikkaa. Ja mikä parasta tässä oli yksi niitä harvinaisia hetkiä, kun kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sanottavaa. Kupillinen pannukahvia kädessä ja hiljainen tunturijärvi maisema, täydellistä.
Paikalleen ei voi kuitenkaan jäädä jos haluaa saada päivän kilometrit käveltyä. Niinpä tälläkin kertaa piti tavarat taas pakata rinkkaan ja jatkaa matkaa.
Tähän asti reissuamme olin kokoajan pitänyt itseni kartalla ja osallistunut suunnistamiseen. Päätin kuitenkin lounaalta lähtiessämme ja polven samantien itsestään ilmoittaessa, että loppupäivän keskityn kipeän polveni kanssa kulkemiseen ja jätän suunnistamisen jätkille.
 |
| Täydellistä vaellusmaastoa tunturiylängöllä. |
Jatkoimme lounaalta kaakkoa ja Litteävaaran pohjoista kylkeä kohti seuraavat pari legiä. Tämä osuus olikin mitä parasta vaellusmaastoa, eli kuivaa ja helppokulkuista tunturiylänköä. Tämän kaltaisilla osuuksilla porukka ei yleensä kävele jonossa kuten urilla ja vaikeammilla osuuksilla on tapana. Jokainen kävelee hieman omaa reittiään ja välit saattavat kasvaa isoiksikin. Mikä ei tietenkään haittaa. Sitä voi nauttia helposta etenemisestä ja uppoutua omiin aatoksiinsa. Ja jos päättää jäädä vaikkapa kuvaamaan jotain, niin tietää saavansa muut helposti kiinni.
Helppoa tunturia ei voi kuitenkaan kävellä loputtomiin asti, varsinkin jos leiripaikka on joenmutkassa. Päivän viimeinen mukava legi loppui tällä kertaa yksinäisen männyt varjoon. Sen luota näimme hyvin edessä aukeavan koivikon ja suoalueet. Kompassin ja kartan avulla otettiin siis paras mahdollinen suunta ja jätettiin tunturiylängölle tältä päivältä hyvästit.
Aluksi laskeuduimme vähän alemmas ja sepä tuntui polvessani oikein kunnolla, mutta minkäs teet. Tämä oli suunta, johon piti kulkea. Seuraavat pari tuntia olivat sitten koivikkoa ja itikoita, sekä välillä suota. Kerran saimme jopa ylittää kunnon vetisen suon, jossa omien kenkieni varret eivät meinanneet välillä riittää. Tässä vaiheessa leiripaikalle alkoi kuitenkin olla sen verran vähän matkaa, ettei kiertäminen enää kiinnostanut.
 |
| Tästä ei vaellusmaasto paljoa pahene. Vetistä suota. |
Tämänkin päivän kävelyt loppuivat kuitenkin ajallaan ja pääsimme viimein Suukisjoen rannalle. Seurasimme hetken aikaa jokea alavirtaan ja sitten oli aika vaihtaa kengät sandaaleihin ja kahlata yli. Tästä oli leiripaikalle enää noin satametriä, joten loppumatka meni hyvin sandaalit jalassa.
Suukisjoen vesi oli todella kylmää, mutta kylläpä siihen pulahtaminen ja peseytyminen tuntuivat hyvältä. Varsinkin, kun peseytymisen jälkeen oli vuorossa yksi reissun kohokohdista eli boksereiden, aluspaidan ja sukkien vaihto.
 |
| Leiripaikan ranta ylävirtaan. Ja pieni koskipaikka josta kahlasimme yli. |
Tästä eteenpäin seuraavat tunnit menivät rauhallisesti oleillen. Toni ja Mikko siirtyivät sangen nopeasti joen varteen virveleiden kanssa. Teemu ja minä pelasimme MtG:tä ja höpöttelimme niitä näitä. Jossain vaiheessa leiripaikalta löytyi myös vuonna 2005 tekemämme jousipyssyn jäänteet. Niistä Teemu veisteli minun kahvipannun kanteen uuden ottimen. Myös puhdetöitä tuli tehtyä, kun saimme viimein ommeltua Tonin matkaamme varten teettämät kangasmerkit kiinni.
 |
| Magic the Gathering sopii vaellukselle ja niin sopii alumiinipullojen sisältökin. |
Jossain vaiheessa iltaa oli myös ruuan aika ja tällä kertaa meidän ruokakunnalla oli vuorossa kanarisotto. Vaikka kuivattettu kana jääkin aina vähän kumiseksi, niin kylläpä tästäkin ruuasta tuli sangen maukas.
Koska seuraava päivä olisi lepopäivä, ilta meni huomattavasti edellisiä pidemmäksi miestä vahvempaa naukkaillessa ja niitä näitä porukalla turinoidessa. Myös Tonin mukanaan tuoma kaijutin oli nyt hyötykäytössä. Rock siis soi ja jaloviina maistui Suukisjoen varrella sijaitsevan hiekkaisen mutkan nokassa.
 |
| Leiripaikan ranta alavirtaan. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti