Reitti Riisitunturille

Korouoman kanjonista nousun jälkeisenä päivänä oli taas aika nostaa rinkka autoon ja lähteä retkelle. Tällä kertaa liikenteeseen lähdettiin kahdestaan Elinan kanssa. Meillä oli ollut tarkoitus ottaa myös Leeko ja Paavo mukaan, mutta kummallakin koiruudella oli ilmaantunut omat pikku vaivansa, joten he jäivät Aaron kanssa mummin, papan ja iso-mummin kanssa Kuusamoon. Säätiedotus oli luvannut alkuviikoksi vesisadetta, mutta saimmekin ajaa Riisitunturia kohti auringon paisteessa.

Reissu alkaa auringon paisteessa

Auton jätimme Kirintövaaraan parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään hyvin merkattua polkua pitkin kohti Riisitunturia. Heti reitin alussa tuli selväksi minkälaisessa maastossa seuraavat pari päivää kuljettaisiin. Polku kulki useampien vaarojen huippujen kautta ja niiden välissä oli yleensä soista maastoa. Suot eivät olleet kuitenkaan niin paha ongelma, koska niiden yli vei aina hyväkuntoiset pitkospuut.

Ensimmäisenä nousimme Kuoppavaaran laelle, joka oli reissun ainoa huippu, jonka olisi voinut myös kiertää mutta tässä vaiheessa maisemareitti vielä tuntui mukavammalta ratkaisulta. Vaaralta alas tultuamme saavuimme Kuoppavaaran laavulle, jossa pidettiin ensimmäinen tauko.

Ensimmäinen taukopaikka

Laavu ei olisi soveltunut yöpaikaksi, koska sen lähellä ei ollut vedenottopaikkaa, mutta muuten se oli oikein söpö pieni taukopaikka. Tauon jälkeen oli taas vuorossa vähän suota ja nousu Matalavaaran viereiselle huipulle. Siltä alas päästyämme oli vuorossa Pikku Karitunturi, jolle riittikin jo vähän enemmän nousua.

Maisema Pikku Karitunturilta

Pikku Karitunturilta laskeutuessamme seuraamme liittyi metsästyskoira. Se jolkotteli hyvän matkaa perässämme, mutta aina kun pydähdyimme ja katsoimme siihen päin, niin koira tuntui katselevan aivan muuhun suuntaan. Aivan kuin se olisi ollut olevinaan kuin ei todellakaan seuraisi meitä.

Vähän ennen Ahmatupaa koira kuitenkin lähti omille jäljilleen, emmekä nähneet sitä enää tämän jälkeen. Onneksi sillä oli jäljitin kaulassa, joten jos se ei omia aikojaan pääsisi kotiin, niin isäntäväki kyllä löytäisi sen jossain vaiheessa.

Ahmatupa oli todella positiivinen yllätys. Voisin jopa sanoa sen olevan yksi mukavimmista autiotuvista, jossa olen yötä viettänyt. Tupa oli jaettu kahteen osaan, joista valitsimme yöpaikaksemme pienemmän. Terassi oli todella iso ja sen nurkassa oli kaasuliesi, joten saimme valmistaa illallisen ulkona hyvässä ilmassa. Ainoa miinuspuoli oli tuvan info-taulu, joka oli pystytetty terassilta näkyvän metsämaiseman keskelle. Olisi se voinut olla vähän sivummassakin.

Ahmatuvan kaasuliesi sijaitsee näppärästi tilavalla terassilla.

Ihmettelin myös miten paljon pahaksi mennyttä puuta liiterissä oli. Miksiköhän ne oli jätetty liian pitkäksi ajaksi ulos märkänemään ja sitten tuotu sisälle on kyllä mysteeri.

Ilta tuvalla meni todella joutuisasti. Söimme pommeli-peruna, sipuli, häränpihvi illallisen ja joimme puoliksi pullollisen punaviiniä. Tietenkin tupakirjaakin piti lukea ja sisään siirryttyämme kaminaan lisäillä rauhakseltaan puita.

Hiiden viesti tupakirjassa

Yhdentoista pintaan siirryimme sitten yöpuulle ja vähän puolen yön jälkeen tuli herättyä aivan liian kuumassa tuvassa. Jälleen kerran oli tullut lämmitettyä liikaa illan aikana ja yöllä makuupussissa sen sai sitten kokea oikein kunnolla. Onneksi uni tuli uudelleen, kun pussin vaihtoi peitoksi ja vähensi liikoja vaatteita ja niinpä loppuyön sai nukkua mitä parhaiten.

Tiistai aamuna söimme aamiaisen, siivosimme tuvan ja toimme sisään polttopuita seuraaville yöpyjille. Sen jälkeen oli aika nostaa rinkat selkään ja lähteä tarpomaan Iso Karitunturia ylöspäin. Kilometrin nousu heti päivän alkuun herätti kyllä hyvin.

Palovartijan tupa Iso Karitunturin huipulla

Iso Karitunturin huipulla oli entinen palovartijan tupa, jonka kävimme vilkaisemassa ja sitten matka jatkui. Jälleen saimme havaita, että kuljimme todellakin maisemareittiä, sillä ura kulki jokaisen vaaran korkeimman kohdan kautta. Vaarojen välissä tarvoimme sitten märässä suomaassa.

Koska kenkäni eivät pitäneet yhtään vettä, olin laittanut niihin jalkoja suojaamaan muovipussit. Ilman tätä ratkaisua olisi jalkani olleet likomärät jo päivän ensimmäisellä etapilla. Nyt sain kulkea jonkin aikaa ennen kuin jalat alkoivat kastua.

Märinpien kohtien yli kulki yleensä hyväkuntoiset pitkokset.

Jossain Rytitunturin alkuvaiheella törmäsimme myös nuoreen pariskuntaan, joka varoitteli, että edessä oleva maasto olisi hyvin rankkaa kuljettavaa. Koljatin laavulle vajaat kolme tuntia myöhemmin saavuttuamme olimme kyllä heidän kanssaan aivan samaa mieltä.

Lounas Koljatin laavulla

Alkuperäinen suunnitelma oli, että olisimme syöneet lounaan vasta seuraavalla laavulla, mutta olimme edenneet sen verran hitaasti, että nyt oli lounaan paikka. Laavun läheisyydessä ei kuitenkaan ollut vettä, mutta onneksi meillä oli juomapullot täynnä ja saimme niiden vesillä pastat keitettyä ja vettä jäi juotavaksikin. Kahveja emme kuitenkaan voineet tällä kertaa keittää.

Maisema Koljatinlaelta

Lounaan jälkeen nousimme Koljatinlaelle, josta oli todella hienot maisemat. Elina uskoi tunnistavansa sieltä jopa Lampelan rantaviivan.

Seuraavaksi oli taas vuorossa paljon suota, mutta onneksi niiden yli pääsi ainakin osan matkaa pitkospuita pitkin.

Kirkkotunturin päällä pidimme seuraavan tauon ja siellä oli kyllä pakko ihmetellä kahta asiaa. Miksi kukaan oli antanut tällaiselle metsäiselle nyppylälle nimeksi tunturi. Niin ja mistähän se kirkko siihen nimeen tuli.

Laskeutuminen Kirkkotunturilta oli yllättävän jyrkkä.

Tauon jälkeen alkoi pitkä ja raskas laskeutuminen. Muutamissa kohdissa polku tuli alaspäin hyvinkin jyrkkää mäkeä ja varsinkin niissä kohdissa polku oli hyvin liejuinen. Olimme jo aikaisemmin tulleet siihen tulokseen, että hyvä etteivät Leeko ja Paavo olleet lähteneet mukaan, mutta varsinkin tällä etapilla olimme hyvin tyytyväisiä päätöksestä. Yksinkin laskeutuminen oli tarpeeksi hankalaa, mutta vetävä koira olisi varmasti aiheuttanut jossain vaiheessa liejuun pyllähdyksen.

Lopulta laskeutuminen oli ohi ja saavuimme Liittolammen laavulle, joka sijaitsi tähänastisista laavuista huomattavasti kauniimmalla paikalla. Ensin luulimme jonkun viettävän yötä täällä, koska laavun takana oli teltta pystyssä, mutta se oli tainnut olla jo jonkin aikaa paikallaan. Kuka lie oli jättänyt majoitteensa niemen nokkaan.

Liittolammen laavu

Laavulta lähtiessämme koko päivän uhannut vesisade alkoi viimeinkin. Oli siis aika laittaa kuoret päälle. Onneksi tästä eteenpäin reitti helpottui jonkin verran, koska kävely alkoi jo tuntua jaloissa ja matkaa oli jäljellä vielä noin kahdeksan kilometriä. Alustavasti olimme aikoneet viettää yön Uudensuonlammen laavulla, mutta edellisenä iltana päätimme kävellä pari kilometriä enemmän ja yöpyä vasta Riisitunturin päällä sijaitsevassa tuvassa. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä vesisade sen kun yltyi, eikä laavun ympäristö ollut muutenkaan kovin miellyttävä.

Vähän olisi vielä matkaa jäljellä.

Pidimme kuitenkin Uudensuonlammen laavulla hieman pidemmän tauon ja täytimme energiavarastoja kylmällä grillimakkaralla. Tässä vaiheessa suklaa alkoi hieman tökkiä, eikä tulia tehnyt mieli tehdä vesisateessa. Sitten aloitimme päivän viimeisen etapin eli Riisitunturin päälle kapuamisen. Ja kyllähän siinä riitti tekemistä, eikä nousua auttanut todella liejuinen polku. Huipulle päästyämme ei maisemia tehnyt mieli jäädä katselemaan. Sen verran koviksi sade ja tuuli olivat yltyneet. Tallustimme siis viimeisen kilometrin tuvalle hiljaisuudessa ja päät kumarassa.

Riisitunturin tuvan ovella meitä odotti koiran haukunta ja sisällä hieman vanhempi pariskunta, joka oli jo ehtinyt levittää varusteensa ympäri huushollia. Eikä heitä voi tästä syyttää, kukapa sitä kahdeksan aikaan vesisateesta enää lisää yöpyjiä odottaa. He kuitenkin keräsivät nopeasti tavaransa omalle puolelle tupaa ja me levitimme omamme toiselle puolelle. Mahduimme siis kaikki sisälle ongelmitta.

Pariskunnan mies myös sytytti kaminan, jotta varusteemme kuivuisivat paremmin ja tuvan kosteus hieman laskisi. Hetkeä myöhemmin, kun olimme saaneet vaihdettua kuivaa ylle, juttelimme jo heidän kanssaan vaeltamisesta ja monista muista pohjoiseen liittyvistä asioista.

Kauaa ei tarvinnut kuitenkaan lepuuttaa väsynyttä kroppaa, kun oli jo aika aloittaa illallisen teko. Myös reissun toinen punaviini pullo avattiin tässä vaiheessa. Syötyämme ja pullon tyhjennettyämme olimme vielä hetken hereillä ja sitten oli aika siirtyä yöpuulle. Onneksi tuvan kumpikin pariskunta oli samoihin aikoihin valmis punkkaan, joten hiljaisuus tuli todella nopeasti. Yöllä naapurin mies ja minä pidimme kuulemma melkoisen kuorsaus-kilpailun, jonka hävisin täysin suvereenisti.

Lähtö Riisitunturin tuvalta

Keskiviikkolle meillä ei ollut enää kuin vajaa kilometri käveltävää parkkipaikalle. Hyvä niin, sillä kyytimme tuli sinne kymmeneksi ja litimärissä kengissä käveleminen ei kiinnostanut enää sitten yhtään.

Maisema Riisitunturilta Yli-Kitkalle päin.

Parkkipaikalle päästyä ehdimme juuri vaihtaa villasukat ja crockit märkien kenkien tilalle ja sitten Elinan porukat jo ajoivat paikalle, Aaro, Leeko ja Paavo mukanaan. Iloisen jälleen näkemisen lisäksi vietimme vielä hetken parkkipaikalla, jotta Aaro sai vähän tutkia aluetta ja sitten pakkauduimme kaikki autoon ja lähdimme hakemaan Passattia Kirintökeskuksen parkkipaikalta.

Aaro selittää tilannetta äidille.

Simojärveltä Korouomaan

Noin vuosi sitten istuttiin iltaa serkkuni Villen kanssa Rovaniemellä. Illan aikana Ville otti puheeksi, että hän voisi joskus kokeilla vaeltamista. Kalassa käynti ja tulilla istuminen olivat hänelle tuttua puuhaa, mutta muutaman päivän reissua, jossa kaikki varusteet piti kokoajan kantaa mukana, ei hän ollut koskaan kokeillut.

Puolisen vuotta sitten ilmoittelin Villelle, että ajatuksenani oli kävellä Simojärveltä Korouoman Koivukönkäälle. Olisiko hän kiinnostunut?

Serkukset valmiina matkaan Simojärven rannalla.

Kolme viikkoa sitten jätimme Passatin Simojärven rannalle ja lähdimme kävelemään kohti Korouomaa rinkat selässä. Ensimmäiset puoli tuntia käveltyämme alkoi sitten vesisade, jota kesti seuraavat tunnit.

Hieman tylsää, mutta helposti kuljettavaa metsämaastoa.

Muistelin, että ensimmäisellä tulipaikalla, jolle saapuisimme, oli laavu. Päätimme siis kävellä sinne asti lounasta syömään. Mutta pari tuntia myöhemmin saimme havaita minun muistaneen väärin, Tuppilammelta löytyi vain tulipaikka ja pieni puuliiteri. Hetken aikaa pidimme taukoa istuen liiterissä, mutta ruuan laittoon se ei oikein soveltunut. Päätimme jatkaa matkaa seuraavalle tulipaikalle, josko siellä olisi parempaa suojaa tai josko sade vaikka loppuisi sinne päästyämme.

Odotimme laavua, mutta saimme pienen puuvajan. Vaan kylläpä sielläkin piti hetken sadetta

.

Reilun tunnin päästä meitä sitten odotti huomattavasti edellistä rumempi tulipaikka, jossa ei ollut minkäänlaista suojaa, eikä kyllä vettäkään. Myös hetkeä aikaisemmin loppunut sade alkoi uudelleen. Nälkä alkoi kuitenkin olla tässä vaiheessa sen verran kova, että lounasta oli saatava. Onneksi tulipaikka sijaitsi hiekkatien varressa ja vajaan puolen kilometrin päässä sen ali virtasi joki. Kävelimme kyseisen joen varteen ja teimme siellä pikaisen lounaan. Voin sanoa, ettei lounaan jälkeen tehnyt mieli jäädä kahveja keittelemään. Ruuat mahaan ja matka jatkui.

Tällä etapilla pitkokset olivat ensiluokkaisia.

Koska kävelymatka ennen lounasta oli venähtänyt, ei meillä ollut enää montaakaan kilometriä kuljettavana loppupäivälle. Se ei haitannut, sillä tässä vaiheessa kenkäni olivat aivan läpimärät ja kulkemamme maasto sangen tylsää talousmetsää. Onneksi vesisade sentään loppui vähän ennen kuin pääsimme leiriksi valitulle Paha-Paason järvelle.

Loppuilta järven rannalla meni sitten tulilla istuessa ja kastuneita kenkiä ja sukkia kuivatessa. Sain myös havaita syyn todella märkiin kenkiini. Kummankin vaelluskengän kärjet irvistivät. Minulla oli edessä useampi päivä kävelyä epävakaissa keleissä kengillä, joista oli pohjat osaksi irti. Mukavaa.

Sukat kuivuivat illan aikana, mutta kengät jäivät täysin märiksi, mikä olikin odotettavissa. Ja mitäpä niiden kuivuminen olisi auttanut, sillä märällä maalla ne kastuivivat samantien uudelleen.

Ilta Paha-paaso järven rannalla.

Lauantaiaamu alkoi perinteisesti pekoni kananmuna -aamiaisella, jonka jälkeen oli vuorossa leirin purku ja erittäin märkien kenkien jalkaan vetäminen.

Edellisenä ilta oltiin ihmetelty kartasta, että merkitty reitti Korouomaan meni poluttomassa maastossa ja samaan suuntaan soitten yli meni myös polku, jossa oli todella paljon pitkospuita. Pohdimme siis pidemmän aikaa oliko reitti merkattu väärin vai pitkospuut esimerkiksi niin huonossa kunnossa, ettei niille haluttu opastaa.

Matka jatkuu hyvää ja helposti kuljettavaa polkua.

Käveltyämme Paha-Paaso järven itäiseen päähän saimme tähän mysteeriin pienen lisävinkin. Retkeilyreitti kääntyi kyllä pohjoiseen päin, mutta risteyksen kylteissä ei lukenut Korouomaan. Pitkospuille vievälle polulle oli kuitenkin laitettu pari puuta ristiin, joten näytti vahvasti, että meidän haluttiin kääntyvän ja kiipeävän Paasonvaaran päälle. Vaaran päältä voisimme sitten kääntyä takaisin jos Korouoman kylttiä ei näkyisi.

Tämän tauon jälkeen saimme edetä seuraavan tunnin ilman polkuja.

Emme onneksi joutuneet kääntymään takaisin, sillä vaaran päällä oli seuraavat kyltit ja niissä luki jälleen Korouoma. Käännyimme uudelle reitille ja saimme havaita sen olevan todella uusi ja erittäin hyvin merkattu. Seuravat kilometrit seurasimme oransseja merkkejä, joita näkyi parhaimmillaan neljä yhtä aikaa. Polkua reitille ei ollut vielä muodostunut, joten saimme kulkea metsäpohjaa, joka tietenkin hidasti etenemistä, mutta oli mukavaa vaihtelua normaaliin tallaamiseen.

Uusi reitti yhdistyi lopulta vanhaan ja syy reitin uudelleen vetoon selvisi, sillä jouduimme huonokuntoisimmille pitkospuille, joilla olen koskaan kävellyt. Niitä ei olisi pitänyt seurata kuin lyhyen matkaa, mutta emme huomanneet missä kohtaa uusi reitti taas poikkesi, joten jatkoimme vanhaa reittiä Korouomaan asti. Tänä aikana neljä lautaa katkesi allamme, joten jouduimme kulkemaan todella varovaisesti.

Nämä pitkokset alkavat olla tiensä päässä.

Tuohon kaiteeseen en olisi valmis nojaamaan.

Kahden jälkeen Simojärveltä Korouomaan reitti oli kuljettu ja tulimme Pajupuron autiotuvalle lounastamaan. Hetken aikaa tuvan edustalla oli melkoinen härdelli päällä, kun useamman naisen polttariporukka valmistautui jatkamaan sieltä matkaansa. Kyllä siinä oli kahdelle vaeltajalle ihmettelemistä, mutta lopulta piha rauhoittui ja saimme syödä lounaan rauhassa.

Pajupuron autiotupa

Lounaan aikana oli kyllä luksusta saada läpimärät vaelluskengät ja -sukat pois jalasta. Tupa oli sen verran lämmin, että nostin ne sinne katon rajaan. Tiesin, etteivät ne tässä ajassa kuivuisi, mutta toivoin kenkien olevan edes hieman lämpimämmät, kun ne lounaan jälkeen jalkaani laittaisin.

Matkan jatkuessa, sain todeta ettei tunti katonrajassa ollut millään tavalla vaikuttanut kenkiini. Onneksi matkaa oli enää nelisen kilometriä, joten vajaan parin tunnin päästä saisin kengät loppupäiväksi pois jalasta.

Korouoman pohjalla virtaa paljon vettä.

Päivän viimeiset kilometrit Korouoman kanjonin reunaa pitkin kuljettiin todella komeissa maisemissa. Uoman pohjalla virtasi vuolas virta ja kummallakin puolellamme nousivat korkeat seinämät. Tätä reitti ei voi kuin suositella kaikille ulkoilusta ja retkeilystä kiinnostuneille. Matkan aikana minulla oli tarkoitus bongata jääputousten paikkoja, mutta ympäristö oli niin erilainen kuin talvella etten tunnistanut ensimmäistäkään paikkaa. Vasta Ruskean virran sillan kohdalla tiesin missä kohtaa olimme menossa. Sitten ei ollutkaan enää kuin parisataa metriä matkaa Kanjoni laavuille, joten päivän kävelyt oli hoidettu.

Ruskea virta kesällä

Kanjoni laavut

Ilta kului perinteisen kaavan mukaan tulen ääressä istuen ja niistä näistä jutustellen. Tällä kertaa en jaksanut edes yrittää kuivatella kenkiäni, sillä sen verran turhaa hommaa se olisi ollut. Sukkien kuivatus riitti, joten saisinpahan laittaa ainakin ne kuivana aamulla jalkaan.

Ville huolehti reissun herkuista. suklaakaurakeksejä ja kuivattua poroa.

Sunnuntai aamuna huomasin ensimmäisenä plakaatin laavun seinässä, jossa kerrottiin että laavujen luokse ei saa pystyttää telttaa vaan se pitää laittaa kauemmaksi polun varteen merkatulle paikalle. Ketä lie teltta laavun takana haittaisi, en osaa sanoa. Enkä kyllä huomannut telttapaikan merkkiäkään, kun aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa.

Polku vehreydessä

Tämän päivän reitti oli hyvin erilainen kuin edellisen loppupäivän, jolloin olimme kulkeneet uoman seinämällä ylös ja alas mutkittelevaa polkua. Nyt etenimme Korouoman pohjalla vehmaassa maisemassa. Ville löysi polun varrelta jopa punaisia viinimarjoja, jotka maistuivat sangen hyviltä.

Jo on puut asentoon päätyneet.

Aikamme kuljettua puiden takaa alkoi taas näkyä todella komeita kallioota. Niille muodostui melko varmasti hienoja jääputouksia, joilla en ollut aikaisempina vuosina käynytkään. Sitten saavuimme Pirunkirkon laavulle, jossa meitä odotti komea sarvinen poro. Hieman närkästyneen oloisesti se luovutti laavun meille käyttöön. Pääsimme suojaan viime hetkellä, sillä rinkat selästä saatuamme vettä alkoi sataa taivaan täydeltä.

Odottelimme jonkin aikaa sateen loppumista, sillä meillä oli enää vajaat kaksi kilometriä kuljettavana ja pari tuntia aikaa ennen kuin kyytimme saapuisi. Sitten jatkoimme matkaa ylämäkeen kohti Koivuköngästä. Vähän ennen könkäälle pääsyä sade alkoi uudelleen, joten jouduimme laittamaan vielä takit päälle.

Koivuköngäs

Könkään päällä olevalla laavulla tapasimme vanhemman miehen, joka oli lähtenyt päiväkävelylle. Hän sytytti tulet sadetta pidellessämme ja rupatellessamme, joten reissun viimeinen lounas oli mukava syödä tulen lämmittäessä. Mies sai kyllä tulen syttymään näppärästi sateessa. Ensin hän puhalteli pieniin liekkeihin, mutta sitten hän keksi käyttää Villen lierihattua palkeina ja tuli syttyi todella komeasti.

Lounaan syötyämme edessä oli viimeiset pari sataa metriä parkkipaille, jonne päästyämme sade loppui sopivasti. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin kyytimme kurvasi paikalle ja pääsimme lähtemään Passatin hakuun.

Olimme katsoneet ennen reissua, että Korouoman toiselle puolelle pääsee metsäautotietä. Yritin löytää tätä reittiä kännykän navigaattorilla, mutta se tarjosi vain reittiä joka olisi kulkenut Korouoman pohjan kautta. Mitähän lie polkua se halusi meidän ajavan. Koukkasimme siis Aholan kautta isoja teitä pitkin, mikä oli varmasti paras ratkaisu. Varsinkin kun jälkeen päin kuulin, että metsäautotiellä olisi ollut portti.

Simojärven rantaan päästyämme, toinen auto suuntasi Rovaniemielle ja minä Kuusamoon, jossa Elina ja Aaro jo odottivat. Siellä oli sitten nopea varustehuolto ja kuivaus, koska maanantaina lähtisimme Elinan kanssa Riisitunturin kansallispuistoon loman seuraavalle parin päivän vaellukselle.

Kiipeilykausi aloitettu uudelleen

Melkein kolme kuukautta ehti sitten vierähtää siitä, kun viimeksi tuli käytyä kiipeämässä pääkaupunkiseudulla. Pitkään taukoon vaikutti, kesäkuun sateet, heinäkuun helteet, lomat ja lopuksi vielä elokuun lopun sateet. Onneksi tässä välissä oli pari pyörähdystä Kangaslammin kalliolla ja Lofoottien reissu, joten ihan kiipeilytön kesä ei tästä tullut.

Kiipeilykausi jatkui siis kesäloman viimeisenä päivänä ja pitäisihän tässä olla vielä melkein kaksi kuukautta aikaa käydä kallioita halailemassa. Viime sunnuntainen reissu oli muutenkin kahdella tavalla merkityksellinen. Se oli Elinalle ensimmäinen kerta ulkokalliolla viimeiseen kahteen vuoteen.  Ja mikä tärkeintä, olimme ensimmäisen kerran kallion juurella koko perheen voimin. Tämä oli mahdollista, sillä Minna lähti mukaan ulkoilemaan ja Aarolle seuraa pitämään.

Valmiina kiipeilyiltapäivän viettoon.

Kauhalan parkkipaikalle päästyämme minä otin Aaron rinkaan ja Elina nosti kiipeilyreppumme selkäänsä. Sitten vain kallioden yläpuolella kulkevaa polkua pitkin kakkossektorille. Sen valitsimme kahdesta syystä. Siellä oli eniten tasaista alustaa Aarolle temmeltää ja meille kiivettävät reitit vierekkäin. Vaikka Aarolla oli hyvät eväät mukana ja riittävästi tutkittavaa alueella, emme uskoneet tämän kiipeilykerran kestävän kovinkaan kauaa.

Aaro ja Minna tutkimusretkellä

Enempiä aikailematta minä viritin yläköyden Potilaaseen, koska se oli Elinalle hyvä reitti muistella kalliokiipeilyn saloja. Aikaisempina vuosina Elina oli varmistanut minun liidejäni, mutta tällä kertaa päätimme pysytellä yläköydessä.

Elina ja Potilas

Elina teki kaksi Potilaan nousua, joissa pienen alkukangertelun jälkeen alkoi näkyä, että kyllä hän oli aikaisemminkin kallioilla käynyt. Itse kiipesin Potilaan kerran lämppäriksi ja sen jälkeen kokeilin Mid life crisis:ia, jonka vaakahalkeamaa en ollut aikaisemmin päässyt puhtaasti. Tällä kertaa se meni kuitenkin sangen nätisti joskaan vielä en olisi valmis liidaamaan tätä todella huonosti varmistettavaa reittiä.

Vielä pari vuotta pitää seurata maasta tätä harrastusta.

Kumpaisenkin tehtyä kaksi nousua aikaa oli mennyt noin tunti ja nuori retkeilijä alkoi osoittaa tylsistymisen merkkejä. Koska koko perheen ulkoilun pitää pysyä mielekkäänä kaikille, päätimme tämän kiipeilykerran ja lähdimme siirtymään autoa kohti. Vain hetkeä aikaisemmin Aarolla oli ollut hermo menossa aivan täysin, mutta rinkkaan päästyään ja kävelyn alettua, pikku-jätkä hymyili kuin Hangon keksi ja höpötteli iloisesti omia juttujaan. Kylläpä vain ulkoileminen on helppoa, kun rinkassa matkustaminen on Aarolle niin iloinen asia.

Ulkona on kivaa.

Loppuun söpö kärpässieni. Katsoa saa, mutta ei koskea.

Lofootit - Toinen nousu

Maanantai aamuna herättiin huomattavasti ensimmäistä aamua viileämmästä teltasta. Tämä oli mahdollista, sillä leirintäalueen ainoa aamuauringolta varjossa oleva telttapaikka oli vapautunut edellisenä päivänä ja siihenhän me olimme siirtäneet omamme. Vaikka herätyksen jälkeen ei tullut jäätyä telttaan makoilemaan loppureissullakaan, niin kylläpä vain aamut olivat miellyttävämpiä, kun ei tarvinnut herätä tukalassa kuumuudessa.

Tämän päiväiseksi reitiksi olimme valinneet 1910 rute:n Svolvaergeitalta. Paikka oli näyttänyt topo kirjassa todella upealta, joten pitihän se lähteä paikan päälle tarkistamaan. Kuulimme myös, että reitillä on todella paljon ruuhkaa ja oppaat tulevat sinne päivittäin asiakkaittensa kanssa kiipeämään.

Norjalaiset lähestymiset ovat pitkiä ja jyrkkiä

Kymmenen pintaan olimme siis perus-norjalaisella lähestymispolulla. Tämä tarkoitti reilua tuntia hyvin jyrkkää mäkeä. Ja minkälainen reitti meitä ylhäällä odottikaan, kuusikymmentä metrinen pilari nousi vuoren reunalta. Reitit lähtivät pohjoiselta sivulta ja kolme muuta sivua jatkuivat usean sataa metriä alaspäin. Reitin varmistettavuus näytti myös paikoin hankalalta ja meitä ennen paikan päällä olleita kiipeäjiä seuratessa oli selvää, että muutama sangen pitkä rannari olisi pitänyt tehdä nousun aikana.

Reittiä vielä ihmetellessäni paikalle tuli kaksi opasta neljän asiakkaan kanssa ja he aloittivat oman nousunsa valmistelut. Sitten kapealle "odotustasanteelle" tuli vielä muutama köysistö lisää. Nyt kalliolla oli päivän ensimmäinen hyvin hitaasti etenevä köysistö, oppaat ja meidän lisäksi oli useampi kiipeilypari odottamassa vuoroaan. Tässä vaiheessa minulta meni lopullisesti halu edes yrittää reittiä. Syynä siihen oli oma epävarmuuteni osin huonosti varmistettavalla reitillä ja paljon katsojia odottamassa vuoroaan.

Ensimmäisen köyden mitan olisin varmasti päässyt rauhallisesti etenemällä, mutta toinen pitchi epäilytti. Sen lisäksi toppi oli todella ruuhkainen, eikä sen varmistettavuudesta ollut mitään tietoa. Tein siis ratkaisuni, tämä reitti ei ollut tällä kertaa minua varten.

1910 ruten toppi olisi ollut todella hieno, mutta sinne ei ollut meillä menemistä tällä kertaa.

Päivä ei kuitenkaan mennyt missään tapauksessa hukkaan. Kiipeilypaikalle nouseva polku jatkui vielä vuorenrinnettä ylöspäin, joten lähdimme seuraamaan sitä. Ja mitkä maisemat ylhäällä meitä odottikaan..

Svolværin kaupunki ja ympäröiviä maisemia

Leiriin viimein palattuamme en päässyt millään irti ajatuksesta, että olipa sitten tullut pakitettua ennen kuin edes tuli yritettyä kiipeämistä. Tiesin päätökseni olleen oikea, mutta ei se nousevaan tappio-fiilikseen auttanut.

Meillä oli ollut tarkoitus lähteä käymään läheisessä Svolværin kaupungissa seuraavana päivänä, mutta suunnitelmiin tuli muutos ja niinpä lähestyimme tiistai aamupäivällä Gandalf -kalliota.

Gollum alkaa keskellä olevan kiven päältä. Ensimmäinen ankkuri kuvan keskellä olevan neljän kiipeilijän suman kohdalla

Kallion juurella oli jo melkoinen kuhina kymmenen jälkeen meidän paikan päälle päästessä. Onneksi suurin osa kiipeäjistä oli menossa Gandalf -reitille, joka oli kallion suurin klassikko. Me valitsimme reitiksi Gollum:in. Sille oli menossa vain opas, kolmen asiakkaan kanssa, sekä suomalainen pariskunta, joista sai sellaisen kuvan ettei heitä tarvinnut odottaa.

Ennen aloitusta oli jälleen hyvin aikaa välpätä varusteita.

Noin tunnin odottelun jälkeen oli sitten meidän aika lähteä kiipeämään. Pakko myöntää, että edellisen päivän pakit ennen aloittamista ja tämän päivän odottelut, söivät uskoa omiin mahdollisuuksiini reitin suhteen. Takaisin kääntyminen ei ollut kuitenkaan tänään optio, vaan yrittämään piti lähteä.

Reitin alku oli melkoinen lapsilukko. Ensin noustiin ison kiven päälle, mutta sen jälkeen oli kevyesti negatiivinen osuus. Onneksi tälle osuudelle sai hyvin muutamat varmistukset, mutta sainpa puhistua ihan kunnolla kohdan yli päästäkseni. Sitten oli pieni poikkari vasempaan ja alkoi hyvin suoraviivaisen halkeaman kiipeäminen. Varmistuksia sai tälle pätkälle hyvin ja eteninkin sitä mukavaa vauhtia aina ensimmäiselle ankkurille asti. Jouduin kuitenkin odottamaan ankkuripisteelle pääsyä hyvän tovin, sillä suomalaispariskunnan kakkonen oli siellä vielä odottamassa vuoroaa. Ylhäällä oli siis vähän ruuhkaa neljän kiipeilijän porukan kanssa.

Viimein pääsin ankkuripaikalle ja sain omani rakennettua. Paikan päällä oli myös yksi kiila ja siinä slingi, jotka auttoivat ankkurin teossa huomattavasti. Samia ei tarvinnut tällä reitillä kauaa odottaa, sillä sen verran hyvää vauhtia hän puhdisti reittiä.

Sitten meillä olikin vuorossa sopiva säätö, sillä vaikka kyseessä ei ollut aivan roikkuständi, oli tilaa ankkurilla melko vähän. Köyden siirto Samille ja varmistusten antaminen minulle vaativat oikeasti vähän tuumailua. Onneksi allamme ei ollut ketään nousemassa, joten meillä oli hyvin aikaa.

Lopulta kaikki oli valmista ja minä pääsin jatkamaan nousemista. Tässä vaiheessa reittiä ennen meitä kiivennyt opas oli jo ehtinyt alas ja oli nyt Gandalfilla meidän kohdalla. Hän kysäisi voisimmeko
ottaa  hänen jättämänsä kiilan, slingin ja sulkkarin mukaamme ylös. Lupasimme tietenkin tuoda hänen ankkuritarpeensa mukanamme.

Toisen köydenmitan alussa jouduin tekemään hieman enemmän töitä eteenpäin päästäkseni, mutta vähä vähältä matka eteni ja voisin sanoa kiipeilyfiiliksen olleen sangen hyvä tällä osuudella.

Kallion muuttuessa enemmän ruohikkoiseksi släbiksi aloin ihmettelemään, että mihinkähän se seuraava ankkuri kuuluikaan. Etenin vielä vähän matkaa, mutta jotenkin kohta tuntui väärältä. Jatkoin kuitenkin vielä vähän matkaa ja päätin olevani suunnilleen ankkurin paikalla.

Itseni lehmänhännällä camuun kiinnitettyäni huomasin pahan mokan varustuksessani. Ehkä pahimman mitä on tullut koskaan pitkillä reiteillä tehtyä. Minulla ei ollut ankkuriin tarvittavaa cordelettea mukana. Se oli yhä Samin valjaissa. Onneksi minulla oli mukana kaksi 120cm slingiä, joista sain hieman improvisoimalla ankkurin kasaan.

Samia varmistaessani suoraan alapuoleltani lähestyi kiipeilijä. Sami ei ollut kuitenkaan kertonut radiopuhelilla, että meidän reitillä olisi ollut muita. Kysyin lähestyvältä kiipeäjältä millä reitillä hän oli tulossa ja millä reitillä minä olin hänen mielestään. Vastaus oli, että olin Gandalf's Kaminilla. Olin siis eksynyt pari metriä liikaan oikealle reittini loppussa. Se oli kuulemma sangen yleistä näissä vierekkäin kulkevissa halkeamissa. Minulla oli siis seuraavalla KP:lla noin viiden metrin poikkari tiedossa, jotta pääsisin takaisin omalle reitilleni.

Samin päästyä ankkurille oli pikapalaverin paikka, sillä oikealle reitille päästäkseni minulla oli huonosti varmistettava poikkari heti alussa, mutta ylöspäin jatkuva reitti näytti huomattavasti hankalammalta, mitä Gollum olisi. Päätin siis jatkaa oikealle reitille ja poikkarille.

Seuraavat metrit etenin helpohkoa poikkaria, mutta varmistusten puute alkoi kaivella mieltä sangen nopeasti. Viimein reittini alle päästyäni sain laitettua C3:sen aivan liian ohuen fleikin alle. Uskoin sen kuitenkin pitävän ainakin pienen putoamisen, joten siihen luottaen tein pienen nousun ja sain viimein hyvän camun kiinni.

Tämän jälkeen olikin edessä taas mukavaa kiipeämistä ja hetken kulutta myös saavuin reitin oikealle ankkurille. Se olisi ollut paljon meidän käyttämäämme mukavampi paikka, mutta tällä kertaa se jäi käyttämättä.

Vielä muutamat metrit sain jatkaa miellyttävää halkeamakiipeily ja sitten eteeni avautui reitin lopun släbi, jossa kulki useampia ohuita halkeamia. Tässä kohtaa jouduin kaivamaan topon esille ja hetken uumoilemaan oikeaa reittiä.

Halkeaman valittuani alkoi sitten viimeinen ponnistus. Loppua ei myöskään helpottanut, että edellisestä vesihuikasta ja ruokapalasta alkoi olla melkoisen monta tuntia ja aurinko oli paistanut reitille koko nousun ajan. Onneksi reitti ei enää vaatinut paljoa voimaa, piti vaan jatkaa rauhallisesti ja etsiä paikkoja, joista pitää kiinni ja kammeta itseään ylöspäin. Vielä yhdessä kohtaa varmistusten välikin alkoi venyä pidemmäksi kuin olisin tässä vaiheessa päivää halunnut sen kasvavan, mutta onneksi sain pienen kiilan juuri oikeaan paikkaan ja niin tämän viimeisen henkisen avun turvin pääsin toppiin. Niin oli Gollum kiivetty ja Lofoottien reissun kruunasi ehkä hienoin reitti, jonka olen koskaan noussut.

Vielä ei ollut kuitenkaan aika juhlia suoritusta. Ensin piti saada ankkuri rakennettua ja koska olin noussut hieman liian ylös, kesti sille sopivan kohdan löytäminen yllättävän kauan. Kahden piissin ja yhden kallion sarven slingauksen jälkeen pääsin kuitenkin varmistuspuuhiin. Samin nousun ensi metreillä kuului radiopuhelimesta surullinen uutinen. Ensimmäisenä laittamani C3:nen ei lähtenyt irti. Sen verran jouduimme siis uhramaan Gollumille. Loput varmistukset Sami toi onneksi ylös mukanaan ja niin oli tämän päivän kiipeilyt hoidettu.

Topissa voisi varmaan joskus hymyillä, mutta ei tällä kertaa.

Ylhäällä oli myös aikaisemmin reitillä näkemämme opas. Hänelle saimme annettua slingin ja sulkkarin, mutta ankkurissa ollutta kiillaa Sami ei ollut saanut irti. Kerroin myös oppaalle, että meillä jäi C3:nen matkan varrelle. Uskon vahvasti, että hän kävi seuraavana päivänä yrittämässä irrottaa sitä. Sen verran tarkkaan hän kysyi piissin paikan. Toivon, että hän sai sen irto, ettei kallis varmistuslaite jäisi kallion koloon ruostumaan.

Joimme vielä topissa loput puolen litran vesipullosta ja söimme hyvin sulaneet suklaapatukat. Sitten piti lähteä etsimään polkua alas. Se löytyi onneksi helposti ja noin puolen tunnin päästä olimme reitin juurella hakemassa sinne jättämiämme tavaroita. Vielä parikymmentä minuuttia ja olimme autolla ja siitä toinen mokoma niin leirissä.

Reitti alkoi kuvan keskellä olevien sähkötolppien luota ja jatkui 100m. Laskeutuminen vasemman kautta kiertäen.

Lounaan söimme kuuden jälkeen ja sitten piti vielä käydä peseytymässä. Sen jälkeen vasta pystyi rentoutumaan ja nauttia muutamat lämpimät oluet. Illallinenkin taisi mennä tällä kertaa lähemmäksi kymmentä, mutta onneksi meillä ei ollut kiirettä nukkumaan. Tälle päivälle oli kiivetty upea reitti ja huomenna olisi lepopäivä.

Tämän päivän päätteeksi ei kiinnostanut varusteiden valmiiksi välppäys.

Lofootit - Ensimmäinen nousu

Tämän vuotinen kesälomareissu suuntautui Lofooteille. Parin vuoden takaisten Kvalyon kiipeilyjen jälkeen olin pyöritellyt mielessäni uutta matkaa Pohjois-Norjaan ja tälle vuodelle se sopi mitä parhaiten.

Heinäkuun puolessa välissä Passattiin oli siis pakattu sopivasti ruokaa, juomaa, varusteita ja tietenkin kaikki mitä pitkien reittien kiipeilyyn tarvittaisiin. Yhden pintaan starttasin kotoa ja ensimmäisenä piti hakea Sami töistä. Hänellä oli juuri oikeanlainen kesäloman aloitus. Töistä suoraan reissuun.

Noin yhdeksän tuntia myöhemmin pysähdyimme Kemiin Motelli-Ravintola Käpylän pihaan. Siellä meitä odotti yöpaikka ja lämmin sauna.

Toimiva yhden yön pysähdyspaikka

Lauantaiaamu alkoi täyttävällä hotelliaamiaisella, jonka jälkeen jatkoimme Tornion kautta Ruotsin puolelle. Sitten olikin edessä pitkä ajo Kiirunan kautta Norjaa kohti ja noin kymmenen pintaan illalla olimme viimein Lofooteilla, ilmaisella Kallen leirintäalueela. Paikalta löytyi vessat ja vesipiste, joten kaikki mitä viikon leirielämään tarvittiin.

Ruotsin halki ajamassa.

Tämän reissun base camp.

Pitkä ajomatka oli tehnyt tehtävänsä ja nopean illallisen jälkeen olimme valmiit nukkumaan. Käytännössä siis tuli pari päivää käytettyä ajamiseen, mutta ympärillä avautuvia maisemia väsynein silmin katsellessa tiesi sen kannattaneen.

Sunnuntaiaamun herätys oli taas hyvä muistutus miltä tuntuu herätä lämpimällä kelillä teltasta. Sen verran kuuma auringon lämmittämässä teltassa oli, ettei ollut mitään tarvetta jäädä makuupussiin ihmettelemään vaan ulos oli päästävä mahdollisimman nopeasti. Pari tuntia heräämisestä taas meni siihen, että starttasimme auton ja suuntasimme reissun ensimmäiselle kalliolle.

Tälle päivälle olimme valinneet helpoimman top50 reitin, joka toposta löydettiin. Reitin nimi oli Pianohandler Lunds rute (4+). Pariin vuoteen ei ole tullut multi-pitch reittejä kiivettyä, joten helppo reitti hyvillä varmistuspaikoilla oli juuri oikea valinta.

Yllättävän helppo lähestyminen. Reitti lähtee sähkötolpalta ja kulkee suunnilleen varjon rajaa pitkin.

Lähestyminen reitille oli Norjan mittapuulla hämmentävän helppo, vain viiden minuutin kävely autolta, eikä edes pahempaa kivikkoa matkalla. Yllätyksenä tuli kuitenkin kuinka paljon ihmisiä reitillä oli. Olin kyllä ymmärtänyt, että Lofooteilla riittää kiipeilijöitä, mutta en ollut tajunnut, että varsinkin helpoilla top50 reiteillä saa niin paljon jonottaa. Reitin alle päästessämme oli sen jokaisella viidellä pitchillä kiipeilijöitä ja lähtöä odotti vielä kolme köysistöä. Onneksi sää oli hyvä, sillä edessä oli melkein parin tunnin odotus ennen kuin meidän kiipeämisvuoro alkaisi.

Valmiina kiipeämään

Lopulta reitin ensimmäinen pitchi oli vapaa ja sen ankkuripaikalla enää yksi köysistö aloittelemassa nousua. Oli siis meidän vuoro aloittaa. Ensimmäisen köydenmitan alussa oli vähän kiivettävää vaakahalkeamassa ja sitten pieni kävely ankkurille. Jos seuraava pätkä olisi ollut vapaa, olisin mielelläni linkannut ykkös ja kakkos pätkät. Tämä ei kuitenkaan ollut tilanne vaan edessämme olevien kiipeäjien liidaajalla oli vielä täysi urakka menossa. Sain siis rauhassa rakentaa ankkurin ja ehdinpä vielä vaihtamaan pari sanaa toisen köysistön kakkosen kanssa Samia varmistellessa.

Pianohandler Lunds rute KP1 from Jani on Vimeo.

Ensimmäinen KP takana.

Ankkurille päästyään Sami tutkaili hetkisen aikaa seuraavaa köydenmittaa ja ehdotti sitten, että hän voisi liidata sen. Tämä tietenkin sopi, joten eihän siinä sitten ollut muuta kuin varmistuslaitteet hänen valjaisiin ja mies matkaan. Alku meni Samilla todella mallikkaasti, mutta reitin puolen välin lyhyt släbi, johon ei saanut varmistuksia, meinasi käydä ylivoimaiseksi. Jonkin aikaa Sami siinä uumoili, mutta teki sitten oikean ratkaisun ja kiipesi kohdan ongelmitta. Pitchin lopussa oli vielä vähän hankalampi vinohalkeama, jossa olisi pitänyt luottaa laybackiin ja jaloilla kitkaan. Parin yrityksen jälkeen Sami ohitti tämän kohdan pienellä puskarymistelyllä. Reittiä puhdistaessani kävin vilkaisemassa tätä hakeamaa ja olin vahvasti sitä mieltä, että se oli huomattavasti helpompi kuin aikaisempi släbi pätkä. Tämä oli kuitenkin vain minun mielipiteeni. Köyden terävässä päässä olevalle näiden ratkaisujen tekeminen on aina eri asia kuin kakkosena tulevalle. Pääasia, että matka jatkui ylöspäin.

Pianohandler Lunds rute KP2 from Jani on Vimeo.

Kolmas pitchi oli sitten reitin ruksi. Topokirjan mukaan se oli huomattavasti neljä plussaa vaikeampaa kiipeilyä jos jammaaminen tuottaa ongelmia. Allekirjoittaneella on halkeamakiipeilystä perusteet hallussa, mutta kovin ihmeellisenä käsien ja jalkojen halkeamaan tunkijana en voi itseäni pitää.

Reitin alku oli taas helppoa 4+ kiipeilyä ja tällä pätkällä Sami jäi pienen kalliolipan alle piiloon. Tästä johtuen kommunikointimme alkoi vaikeutua heti alussa. Vain kovaa huutamalla Sami kuuli jotain ja silloinkin piti melkein joka kerta toistaa asiansa. Onneksi kiipeämisen aikana ei tarvinnut ihmeemmin jutustella, joten tämä ei ollut ongelma.

Sitten pääsin ruksin luokse ja sen alkumetreistä minulle selvisi, ettei jammaustaitoni meinanneet oikein riittää tälle pätkälle. Kallion pätkä ei ollut kovinkaan jyrkkä, mutta sen muoto oli jotenkin täysin minulle sopimaton ja vieläpä hyvin ilmava. Vähä vähältä sain kuitenkin revittyä itseni ylöspäin ja varmistuksia tuli tälle osuudelle laitettua melko tiheään. Lopulta ruksi tuli kuitenkin ohitetua ja niin oli jäljellä enää lyhyt ja helppo halkeama. Sitä kuitenkin vaikeutti, että rope drag oli köydessä aivan kamala. Olin siis klippaillut köysiä ruksin aikana ihan miten sattuu ja nyt jouduin maksamaan siitä.

Viimeinen halkeama meni mukavasti ja sitten sain ottaa muutaman kävelyaskeleen ja alkaa tekemään ankkuria. Tämän jälkeen homma muuttuikin aivan uudella tavalla vaikeaksi, sillä Sami ei kuullut mitään mitä yritin hänelle huutaa. Pari kertaa kuulin alhaalta, että toista, mutta käytännössä emme kuulleet sanaakaan toisiltamme. Minulla meni varmaan vartti ennen kuin sain köyttä repimällä Samin kiipeämään.

Lopulta olimme kuitenkin molemmat kolmannen pitchin ankkurilla ja reitin viimeinen osuus pääsi alkamaan. Topoon oli merkattu vielä kaksi köydenmittaa, mutta ensimmäinen niistä oli vain kymmenen metriä, joten päätin linkata ne ja kiivetä suoraaan toppiin.

Hetken jouduin kyllä uumoilemaan, että mistäs kohtaan sitä pitäisikään aloittaa viimeinen nousu, mutta ensimetrien jälkeen homma alkoi taas toimia. Eikä alussa joutunut kovin montaa metriä kiipeämäänkään, kun taas piti vähän kävellä ankkuripaikalle, jota emme siis tällä kertaa käyttäneet vaan jatkoin samalla vauhdilla päivän viimeiselle kiipeilyosuudelle.

Seuraavat kymmenisen metriä meni helposti pari metrisiä "portaita" yksi kerrallaan noustessa ja portaan päälle aina varmistuksen laittaessa. Sitten jouduin ongelman eteen, sillä seuraava vaihe näytti todella kinkkiseltä ja huonosti varmistettavalta. Jonkin aikaa kallion pätkää ihmeteltyäni ymmärsin viimein, että olin lähdössä liikaa oikeaan. Minun piti lähteä enemmän vasempaan ja nousta släbille, jossa kulki kapea sormihalkeama. Jyrkemmällä osuudella tämä halkeama olisi saattanut jäädä minulta nousematta, mutta positiivisella kalliolla pystyin etenemään sitä rauhakseltaan parit varmistukset jälkeeni jättäen.

Pianohandler Lunds rute KP4 from Jani on Vimeo.

Släbin päätyttyä oli vielä vähän todella helppoa kiipeämistä jäljellä ja niin olin topissa. Vielä ankkuri, Sami ylös ja eväsleipien syöntiin. Leipiä syödessä ohitsemme käveli nuori nainen, joka tuli samasta suunnasta josta mekin olimme juuri tulleet. Ensin meinasin kysyä, että mistäs sinä olet tulossa, mutta sitten ymmärsin hänen soolonneen saman reitin kuin me juuri kiipesimme. Kukin kiipeää tavallaan.

Eväät syötyämme lähdimme etsimään laskeutumisankkuria, jonka piti olla jonkin matkan päässä meistä vasempaan, kallion toisella kyljellä. Se löytyikin ongelmitta, mutta olisimme kyllä kulkeneet sen ohi jos ennen nousun alkua meille ei olisi vihjattu siitä.

Reitti kiivetty

Alas päästyämme ei tarvinnut enää jäädä ihmettelemään vaan nopeasti autolle ja sitten vartin ajo leiriin. Leirissä olimme viiden maissa, joten oli hyvä aika syödä lounas ja lähteä etsimään peseytymispaikkaa. Otimme pyyhkeet mukaan ja suuntasimme Paradiset kallioille, jotka sijaitsevat noin kilometrin päässä leiristämme.

Kartan mukaan Paradisetista piti löytyä vuorilta tuleva puro ja pieni lampi. Uskoimme jomman kumman niistä sopivan peseytymiseen, mutta paikan päälle päästyämme vasta tajusimme mistä paikka oli saanut nimensä. Vuoripurosta muodostui juuri ennen merta upea hiekkapohjainen lampi, jonka ympärillä kalliot kohosivat. Leirimme oli jäänyt kuuden pintaan varjoon, kun aurinko oli mennyt vuorten taakse, mutta täällä se vielä paistoi. Oli siis helppoa ymmärtää miksi monet kiipeilijät raahaavat leirinsä lammen rantaan.

Aurinko paistaa Paradisetissa

Saimme peseytyä sangen lämpimässä vedessä ja sitten oli aika palata leiriin. Loppu illan aikana valitsimme seuraavan päivän kiipeilyreitin, joimme muutamat peräkonttilämpimät oluet ja yhdeksän pintaan oli illallisen vuoro. Syönnin jälkeen jaksoi vielä välpätä varusteet seuraavaa päivää varten valmiiksi ja sitten oli aika siirtyä unten maille. Ja voin vakuuttaa, ettei unta tarvinnut montaa hetkeä odottaa.

Isät ja lapset Nuuksiossa

Viime lauantaina tuli lähdettyä hieman tavallisesta poikkeavalla kokoonpanolla retkeilemään. Olin päättänyt lähteä Aaron kanssa parin tunnin kävelylle, koska Elina oli koiratapahtumassa talkoolaisena. Töissä tuli puhuttua suunnitelmasta ja Tomek sitten kysyi, että mahtuisiko mukaan? Ja kyllähän se seura kelpasi. Aaron kanssa on kyllä mukavaa metsäpoluilla, mutta juttuseuraksi hänestä ei oikein vielä ole.

Yhdeksän pintaan lauantaiaamuna olimme Haukkalammen parkkipaikalla valmiina lähtöön. Minä nostin Aaron rinkassa selkään ja Tomek otti heidän pienokaisensa mahan päälle tulevaan reppuun. Sitten isät suuntasivat polulle ja kohti Iso-Holman tulipaikkaa.

Reipasta tahtia Iso-Holmaa kohti. (c)Tomek

Käveltävää meillä oli suuntaansa noin kaksi ja puoli kilometriä, mikä meni mukavasti hyviä polkuja kulkien. Kävelyn aikana Aaro tuttuun tyyliinsä höpötteli rinkassa niitä näitä ja minä vastailin parhaani mukaan tietämättä yhtään mistä minulle kerrottiin. Retkikavereittemme meno oli hieman rauhallisempaa, mutta kyllä hekin taisivat ihmetellä kaunista Nuuksiota. Tämä olikin Tomekille ensimmäinen kerta Nuuksion metsissä. Minulle taas tämä oli ensimmäinen kerta Iso-Holman rannalla. Ja koska loppumatkaa sinne ei ole merkattu, jouduin myös seuraamaan etenemistämme kännykän kartasta.

Eväshetki

Oikea reitti löytyi onneksi ongelmitta ja pääsimme hyvissä ajoin määränpäähämme. Siellä alkoi sitten päivän tärkein osa eli eväshetki. Aarokin jaksoi istua hetken aloillaan ja syödä vähän hedelmiä ja leipää, mutta kauaa tämä ei kuitenkaan kestänyt. Selvästi pahin nälkä tuli nopeasti täytettyä ja sitten jaksoi aloittaa tutkimusmatkailun. Siinä sitä sitten yritin syödä omia leipiäni ja juoda kahvia, samalla pikku-jätkän perässä juosten. Vajaan tunnin viihdyimme Iso-Holman rannalla, minkä jälkeen oli aika pakata leiri ja lähteä kävelemään autoille päin.

Eväät syöty ja tulipaikka tutkittu, joten on aika lähteä kotiin päin. (c)Tomek

Ennen kotiin lähtöä kävimme vielä tarkistamassa toisen järven rannalla olevan tulipaikan, sillä se oli vain muutaman sadan metrin päässä meidän taukopaikastamme. Nopean tutustumisen perusteella pidin meidän valitsemastamme paikasta hieman enemmän, mutta tällä toisella paikalla oli huomattavasti paremmat telttapaikat. Joskus pitää siis palata yötä viettämään Iso-Holman rantaan.

Metsän siimeksessä on vielä vihreää.

Noin kilometrin autoille päin kuljettuamme alkoi Aaron elämä rinkassa käydä rauhattomaksi, joten annoin hänelle tutin suuhun. Tämä rauhoitti odotetusti tilannetta, mutta sitä en odottanut että viitisen minuuttia myöhempään rinkasta kuului jo rauhallinen tuhina. Vähän tämän jälkeen myös Tomekin reppumatkaajan pää alkoi painua ja isä joutui tukemaan sitä kädellään. Niin se vain luontoretki uuvutti kummatkin pikku-retkeilijät.

Autoille päästyämme piti lapsen siirto rinkasta ja repusta tehdä mahdollisimman rauhallisesti, jotta hyvin alkaneet päiväunet jatkuisivat myös kotimatkan. Aaro kyllä heräsi, kun laitoin häntä turvaistuimeen, mutta ei tainnut auto päästä montaakaan sataa metriä, kun takapenkillä jo nukuttiin. Ymmärtääkseni sama tapahtui myös Tomekin autossa.

Niin tuli jälleen vietettyä yksi hieno retkipäivä ja huomattua että sopiva kävelymatka ja hyvät eväät mukaan, niin isätkin selviävät perheen pienimpien kanssa metsäretkellä.

Pikku-seikkailija ja luonnon ihmeet.