Uusi reitti kirjastolle

Meille on tullut Aaron kanssa perinteeksi kävellä lähikirjastolle noin kerran kuukaudessa. Tämä on hyvä tapa lainata uusia kirjoja, sillä silloin saamme samaan hintaan aamupäiväulkoilut. Reissu tehdään aina viikonloppuna, koska kirjaston oven saa auki avainkoodilla.


Muutaman kerran olemme kävelleet myös paluumatkan, mutta yleensä Elina ja Iisa tulevat autolla  kirjastolle, joten pääsemme kotiin heidän kyydillä. Viimeiset pari vuotta olemme käyttäneet samaa leveää uraa kirjastokävelyyn, mutta tänä keväänä löysin juoksulenkillä uuden polun, josta tuli saman tien kummankin lempireitti.

Alkumatka kuljetaan leveää uraa

Uusi reitti kulkee ensimmäisen alamäen verran samaa uraa kuin edellinenkin, mutta sitten ei lähdetäkkään vasempaan josta löytyy seuraava jyrkkä alamäki vaan käännytään vastakkaiseen suuntaan.

Reitin hankalin osuus.

Ensimmäiset pari sataa metriä kuljetaan vielä leveää uraa, mutta sitten siirrytään hyvin kostealle osuudelle, jonka yli pitää mennä ohuista puista tehtyä "siltaa" pitkin. Tämän jälkeen noustaan ylemmäksi ja loppumatka kävellään hienoa polkua pitkin.

Vähän ylämäen jälkeen saavutaan isolle kivelle, jonka päälle yleensä kiipeämme. Jos meillä on pienet eväät mukana, niin ne nautitaan kivellä istuen.

Eväät isolla kivellä istuen.

Tätä polkua kulkee mielellään.

Piilopaikka reitin varrella

Kallioista maisemaa

Polku jatkuu vielä vähän matkaa kalliolla kiemurrellen ja sitten saavutaan Aaron tulevan koulun rakennustyömaan.  Metsäreitti alkaa olla lopuillaan tässä vaiheessa, joten on aika laskeutua pitkä alamäki koulun kentälle ja sitten pitää vielä nousta vastakkainen mäki kirjastolle.

Uusi koulu nousee polun viereen.

Viimeinen alamäki koulun kentälle.

Muistan juosseeni reitin reiluun kymmeneen minuuttiin, mutta Aaron kanssa käytämme siihen aina vajaan tunnin. Tietenkään kulkumme ei ole koskaan niin suoraviivaista, mitä tekstini antaa ymmärtää. Hyvään metsäretkeen kun kuuluu eväiden ja kävelyn lisäksi myös käpyjen keräystä, salapoliisitehtäviä, Nexo knight seikkailuja ja paljon muuta asiaan kuuluvaa aktiviteettia.

Portaat ylös ja jälleen on yksi kirjastoretki käveltynä

Ensimmäinen yö autiotuvassa

Inarijärven reissun jälkeen lupasin Aarolle, että seuraavan yönyliretken tekisimme yhdessä. Samalla myös sovimme, että retkellä nukkuisimme autiotuvassa. Sopivaa paikkaa tuumaillessani kohteeksi valikoitui Korouoma, sillä sehän tarjosi parhaat mahdolliset puitteet yhteiselle seikkailullemme. Kävelymatkaa autolta yöpaikalle tulisi noin puolitoista kilometriä. Reitti olisi helppokulkuista polkua. Perillä meitä odottaisi mukava Pajupuron autiotupa. Ja tietenkin peruslogistiikkakin olisi tälle reissulle helposti hoidettavissa, sillä perheemme viettää joka kesä noin viikon Posion maisemissa.

Reissu alkaa reippain askelin

Auton jätimme metsäautotien varteen noin kahden maissa iltapäivällä ja pienen varustesäädön ja eväiden syönnin jälkeen olimme valmiit lähtemään. Paljon kuljettu polku vei rauhallista tahtia alaspäin. Välillä kuljimme maapohjalla ja sitten taas vanhoilla pitkospuilla. Toivoisin kyllä, että pitkoksia uusittaisiin lähivuosien aikana, sillä niin huonossa kunnossa ne ovat. Käytännössä jouduimme koko ajan väistelemään katkenneita lankkuja ja Aarokin oppi nopeasti ilmoittamaan, että edessä jälleen hankala kohta.

Matka etenee mukavasti pitkoksilla..

 

Mutta tarkkana on oltava katkenneista lankuista johtuen.

Vajaan kilometrin kuljettuamme Aarolla alkoi tehdä mieli eväitä. Vähän aikaa jouduimme kuitenkin vielä jatkamaan sopivaa kohtaa etsien, mutta sitten tulimme taukopaikaksi tarkoitetun istuimen luokse. Puinen penkki oli jo parhaat päivänsä nähnyt kuten muutkin osat reitillä, mutta hyvin se vielä sopi paikaksi keksien ja suolakalojen syömiseen.

Taukopaikalla

Matkan jatkuessa reitti alkoi jyrkkenemään, joten viimeisen sadat metrit kuljimme hyvin rauhallisesti. Sitten ensimmäiset Pajupuron rakennukset alkoivatkin jo näkyä ja niin olimme autiotuvan pihapiirissä.

Pajupuron tuvalla

Yöpaikka kartalla

Ensimmäisenä kävimme tutustumassa tuvan sisätiloihin ja tässä vaiheessa Aaro olisi ollut jo valmis jäämään sisälle. Ilma oli kuitenkin sen verran hyvä, että siirryimme ulos ruokaa laittamaan. Olin ollut ostamassa meille pyttipannua, mutta trangian pannun lämmetessä huomasin ostaneenikin lihapullapannun.

Ruuan valmistuttua Aaro halusi sisään pöydän ääreen syömään, joten otimme lautasemme ja juomapullot ja siirryimme sisälle.

Päivällinen pöydän ääressä

Syönnin jälkeen lähdimme pienelle seikkailukävelylle Korojokea seuraavalle polulle. Reitti kulki hienosti mutkittelevan puron vartta, mutta pienelle kulkijalle se taisi olla loppujen lopuksi melko tylsä. Emme siis kulkeneet pitkääkään matkaa, kun käännyimme jo takaisinpäin.

Polku Korojoen varressa

Takaisin Pajupuron tuvalla

Tuvan pihaan päästyämme oli aika sytyttää nuotio, mikä meinasikin olla melko kinkkinen projekti, sillä puut olivat todella märkiä. Onneksi liiteristä löytyi tuohta ja minulla oli sytytyspaloja mukana, joten pienellä säädöllä nuotio saatiin syttymään. Kovin hienoja tulia märistä puista ei kuitenkaan tullut. Sen verran kituuttaen ne paloivat.

Nuotion sytyttyä leikimme jonkin aikaa Turtles -leikkiä, jonka juonikuviot meinasivat mennä minulla todella pahasti ohi. Eipä se kuitenkaan hyvää leikkiä haitannut.

Kellon päästyä seitsemään oli aika ottaa iltapalaksi leipää, makkaraa ja kaakaota. Syötyämme kysyin Aarolta oliko hänelle ollut hyvä retkipäivä. Vastaus oli, että ei koska emme olleet olleet kovin paljoa autiotuvan sisällä. Onneksi kello ei ollut vielä liikaa, joten siirryimme samantien tupaan, jossa laitoin ensin kaminaan yhden pesällisen puita. Sen jälkeen laitoimme pedit, luimme vähän kirjaa ja pelasimme kirjainpeliä, jossa Aaro teki sanoja ja minä yritin lausua niitä.

Kirjainpeli käynnissä

Yhdeksän jälkeen olimme ehtineet leikkiä tuvassa hyvän tovin, joten oli aika käydä nukkumaan. Aaron makuupussiin peiteltyäni jäin hänen viereen hetkeksi pötköttämään ja pariakymmentä minuuttia myöhemmin huomasin itsekin torkahtaneeni.

Nousin vielä hetkeksi ylös ja selailin tupakirjaa jonkun aikaa samalla iltaolutta nauttien. Sen jälkeen oli minunkin vuoro käydä nukkumaan.

Yöllä pihalla käydessäni huomasin Aaron pullahtaneen ulos makuupussista ja vieläpä kääntyneen pää jalkopäätä kohti. Peittelin hänet takaisin makuupussiin, josta hän heräsi aamulla.

Aamupalan syötyämme Aaro ehti vielä leikkiä tovin tuvan pihalla minun pakatessa tavaroitamme ja siivotessa tupaa. Kaiken ollessa valmiina lähdimme kävelemään ylös uoman pohjalta.

Autolle päin.

Tällä kertaa pidimme kävellessä kaksi taukoa, sillä ylämäki oli selvästi alamäkeä rankempi pienelle retkeilijälle. Ensimmäisen "joko ollaan perillä" -kyselyn tullessa minä onneksi jo näin auton, joten päivän kävely loppui juuri sopivalla hetkellä.

Tästä tuli minulle neljäs kesäretki Korouomassa viiden vuoden aikana, joten voin suositella aluetta niin aikuisemmille kuin lapsellisemmillekin retkeilijöille. Paikan ainoa huono puoli taitaa olla, että rengasreitin tekeminen siellä on sangen hankalaa, joten yön yli reissuilla olisi näppärämpää saada auto siirrettyä tai olla kahdella autolla liikenteessä.

Aarokin taisi pitää reissusta. Varsinkin, kun loppujen lopuksi olimme myös tuvan sisällä tarpeeksi. Ja tottahan se on, että olimme puhuneet kokoajan tuvalle lähtemisestä, ei sen pihalle..

Inarijärvi 2017 - Aurinkoisilla urilla

Lepopäivästä huolimatta heräsin kuudelta tarpeeseen käydä pihan perällä, mutta onneksi aikainen nouseminen palkittiin todella hienolla auringonnousulla. Muutaman räpsyn siitä otettuani palasin vielä punkkaan ja onneksi sain vielä unen päästä kiinni.

Lepopäivän aamuaurinko

Hiljainen Pisterin tupa

Seuraavan kerran herätessäni puolalaiset hääräsivät jo täyttä vauhtia tuvassa, joten odottelin makuupussissa hyvän tovin kunnes he saivat aamupalan syötyä ja siirtyivät pihalle. Olin jäänyt edellisenä iltana siihen käsitykseen, että tupakavereillamme olisi ollut tarkoitus lähteä liikenteeseen hyvissä ajoin. Saimme kuitenkin syödä oman aamupalamme rauhassa ja ehdimme vielä pihalle ihmettelemään koiravaljakoiden alkuvalmisteluita ennen kuin he pääsivät matkaan.

Koiravaljakot valmistautuvat matkaan.

Vauhti päällä.

Kelkkasafarin verran ulkomaalaisia vieraita

Koirien haukunta ei ehtinyt edes hävitä lähisaarien taaksen, kun jo parinkymmenen kelkkaturistin safari saapui tuvan edustalle päiväämme piristämään. Heitä emme jaksaneet kuitenkaan kovin kauaa ihmetellä vaan siirryimme tupaan keittämään päivän toista pannullista kahvia. Turistit pitivät vajaan tunnin tauon tuvan edustalla, mutta vain yksi heitä uskaltautui käväisemään sisällä. Puuceen käyttö taisi olla useammalle heistä tauon päätarkoitus.

Ylimääräinen päiväannos kahvia on vakava asia.

Pisterin tuvan alueen viimein rauhoituttua oli aika aloittaa lounaan tekeminen. Tällä kertaa eivät kylmät nuudelit olisi voineet vähempää kiinnostaa, joten kaivelin hieman ruokasäkkejä, kunnes meillä oli tarpeet kunnon lepopäivän aterialle. Ensimmäisen illan lihapullapussin loppu, paketti makkaraa, paistettua sipulia, makaroonia ja ketsuppia kastikkeeksi. Siinä oli resepti, joka ei jättänyt ketään kylmäksi.

Lumen sulatus käynnissä.

Lounaan jälkeiset pari tuntia menivät rauhallisesti lepäillessä, kotiin soitellessa, lunta sulattaessa ja punaviiniä naukkaillessa.

Mökkihöperyys alkaa vaivata?

Joten on aika tehdä päiväretki 200m päässä olevalle päivätuvalla.

Pientä vaihtelua saimme päivään, kun otimme kahvitarpeet ja makkarat mukaan ja lähdimme pihapiirissa olevalle päivätuvalle välipalalle. Uudella tuvalla oli huomattavasti paremmin makkaran paistoon soveltuva kamina kuin vanhalla yöpaikkana käyttämällämme. Siellä siis istuimme muutaman tunnin kunnes ilta alkoi hämärtää ja oli aika siirtyä huikea parin sadan metrin matka takaisi.

Yksi makkara on käynyt hiilloksessa. Arvaa mikä?

Koko päivän jatkunut termospullojen täyttäminen tuli viimein illan pimennyttyä valmiiksi, joten oli aika aloittaa illallisen tekeminen. Spagettia trangian isommalla kattilalla keittäessani sain jälleen huomata miten huono numero kolme oli ruokakunnaksi. Spagettia tuli sen verran paljon, ettei se meinannut millään kypsyä ja lopulta se pääsi vielä hieman ylikypsymään. Tästä tuli ensimmäinen kerta vuosiin, kun olin aidosti pettynyt retkipöperööni.

Logi merkintä tupakirjaan

Ennen nukkumaan menoa valmistelimme vielä seuraavan päivän lähtöä niin paljon kuin mahdollista, sillä reissun pisimpään päivään olisi hyvä päästä lähtemään hyvissä ajoin.

Maanantai aamu alkoi aurinkoisena, mutta tuulisena. Olimme laittaneet kellon soimaan seitsemäksi, mutta pienen herätyskellosotkun ansiosta heräsimme jo kuudelta. Sekaannus oli erittäin positiivinen tulevan päivän pituuden huomioon ottaen.

Hiihtävä ninja ei vastatuulesta välitä.

Neljäntenä aamuna saimme viimein aamurutiinit kuntoon, sillä olimme suksien päällä jo kaksikymmentä yli kahdeksan. Muutenkin tämä oli päivä jolloin rutiinit alkoivat toimimaan. Tauot pysyivät vartin mittaisina, eikä liikkelle lähtiessä ketään tarvinnut odottaa.

Ninjan kaveri

Tämä oli myös päivä jonka aikana pääsin viimein normaaliin vaellusmoodiin. Hiihdon aikana ei tullut enää samalla tavalla vilkuiltua kelloa kuin edellisinä päivinä, enkä joutunut muutenkaan uumoilemaan mielessäni että mitenhän tästäkin päivästä selvitään. Hiihto eteni rauhallisesti ja sangen kevyesti vastatuulesta huolimatta hyvää uraa pitkin. Ajatukset olivat liikkuessa jossain kaukana ja kokoajan tiesin sangen tarkaan missä olimme menossa, koska ympärillämme oli helposti erottuvia saaria.

Railovaroitus keskellä järveä

Päivän suurin yllätys oli railomerkki, johon törmäsimme aamupäivän aikana. Tämä oli ensimmäinen kerta Inarijärvellä, kun moinen tuli vastaan. Olin melko varma, että järvi oli hyvässä jäässä maaliskuussa, mutta ei parin sadan metrin takia kannattanut riskeerata. Aukaisimme siis valjaat ja hiihdimme pidemmillä väleillä seuraavalle railomerkille. Mitään ei tietenkään tapahtunut, mutta mistäpä sitä tietää minkä verran lumen alla on jäätä. Varovaisuus kannatti mielestäni varsinkin, kun kelkat menevät tälläisestä kohdasta vauhdilla yli, mutta me vietämme hyvän tovin merkkien välissä.

Vasikkaselkää riitti.

Ensimmäiset kolme legiä ja kaksitoista kilometriä hiihdimme pitkin Vasikkaselkää, minkä jälkeen pidimme lounastauon. Tällä kertaa käänsin ahkioni tuulensuojaksi ja kaivoin vielä lisäsuojaksi sopivan montun, jonka pohjalla tein lounaan. Tänään myös kahvi oli valmiina termarissa, joten se nopeutti huomattavasti lounastaukoa.

Yksi monista tauoista

Lounaan jälkeen liikkelle pääsy meinasi tökkiä pahan kerran, sillä lumi alkoi tarttua JPn suksien pohjiin. Tomekilla ja minulla ei tätä ongelmaa ollut, mutta me emme myöskään tarvinneet voiteita tai tervaa pitopohjista johtuen. Vähän aikaa lumen kanssa tapeltuaan JP teki omat päätelmänsä ja kuori tervat pois suksiensa pohjista ja taas luonnistui hiihto.

Sammakkoselkä

Seuraavat kuusi tuntia ja kuusitoista kilometriä hiihdimme Sammakkoselkää aamupäivän tapaan suurimmaksi osaksi hiljaisuudessa. Tauoilla vaihdettiin aina sana jos toinenkin, mutta jotenkin tämä päivä meni kaikilla omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

Aurinko oli juuri laskemassa, kun saavuimme Kärppäsaaren tuvan risteykseen. Päivällemme oli tullut lähes tarkalleen kymmenen tuntia mittaa. Olimme siis hiihtäneet 28 kilometriä samassa ajassa kuin toissa päivänä 24 kilometriä. Hiihto ei ollut ollut myöskään läheskään yhtä rankka. Lepopäivä oli siis tehnyt tehtävänsä sekä voimien palautumisen että uran paranemisen suhteen.

Parisataa metriä tuvalle.

Aluksi näytti, ettei tuvan savupiipusta nousisi savua, mutta lähemmäksi päästessämme näimme kolme pilkkijää tuvan edustalla. Pihaan päästessämme saimme havaita, että sen oli vallannut pilkkireissulla olevat kelkkailijat. Joukon puhemies oli ehkä kuusissa kymmenissä. Heti alkuun hän vihjasi hyvin suoraan, että kai me nukumme viereisessä päivätuvassa.

Jonkin aikaa miestä jututettuani hän kyllä sivulauseessa myönsi, että kyllähän Kärppätupa meille hiihtäjille kuuluisi, mutta pois he eivät olleet sieltä lähdössä. Enkä minä asiaa puheeksi ottanutkaan. Emme halunneet missään nimessä nukkua pienessä kuuden hengen tuvassa tämän porukan kanssa ja olinhan minä nukkunut Elinan kanssa samanlaisessa päivätuvassa viitisen vuotta sitten ongelmitta. Hyvä puoli pilkkijöissä oli, että he olivat tehneet vedenottoreiän järven jäähän. Tänä iltana ei siis tarvinnut aloittaa lumiprojektia.

Illan menu oli makarooni, nöde, oliivi, sipuli -muhennos, joka saikin pojilta reissun parhaan sapuskan kunniamaininnan. Harmillisesti punaviini oli päässyt loppumaan lepopäivänä, joten jouduimme pysyttelemään tällä kertaa Jallussa. Eihän tämä mikään ongelma ollut, mutta alkureissussa oli päässyt punkun makuun ja kyllähän sitä olisi kupillisen tämänkin päivän päätteeksi voinut ottaa.

Sen verran päivälle oli tullut pituutta, että kymmenen maissa tupa oli jo hiljainen ja kolme hiihtäjää nukkui seiniä kiertävillä lavereilla.

Aamuinen tupa

Kuvien oton jälkeen oli aika herätä

Toiseksi viimeisenä vaellusaamuna ei tarvinnut herätä kellon soittoon, sillä tälle päivälle oli luvassa vain viisitoista kilometriä hiihtoa. Tästä syystä olimme vasta kahdeksan pintaan jalkeilla ja kymmenen jälkeen valmiina päivän hiihtourakkaan.

Ahkiot melkein valmiina

Aurinko paistoi ja edellisten päivien tuuli oli tyyntynyt liikkeelle lähtiessä. Pääuralle takaisin päästyämme oli edessä jälleen railomerkit. Tuntui todella epätodennäköiseltä, ettei jää kestäisi painoamme, mutta silti seuraavat pari sataa metriä tuli hiihdettyä vetovaljaat auki.

Kyllä kauniilla säällä hiihtäminen on sitten mukavaa.

Tällä kertaa päivän ensimmäinen tauko kesti todella kauan. Ilma oli hyvä ja päivästä piti tulla edellisiin verrattuna sangen lyhyt, joten emme pitäneet kiirettä. Höpöttelimme niitä näitä, otimme kuvia ja söimme paljon pähkinöitä. Vasta liikkeelle lähtiessämme huomasimme, että etelästä lähestyi todella tummia pilviä.

Tummat pilvet nousevat

Onneksi pilvet eivät tuoneet lumisadetta, mutta auringon ne peittivät ja tuuli yltyi. Seuraava legi meni muuttuneesta ilmasta huolimatta sangen mukavasti. Hiihdon loppuvaiheessa vain odotimme väärää saarta, jolta pitäisi lähteä itään ja Punaista tupaa kohti. Kartan vilkaisu tauolla osoitti kuitenkin, että meillä olisi vielä yksi legi ennen uralta poistumista.

Kaksi savolaista ja saksalainen hiihtoretkellä

Kolmannella etapilla ohitimme myös paikan, josta alkuperäisen reittisuunnitelman mukaan olisi pitänyt lähteä länttä kohti. Tällä hetkellä moinen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kasariselän ylitys upottavassa hangessa olisi ollut todella huono ratkaisu. Varmuus oikeasta reittivalinnasta vahvistui entisestään, kun viimein tulimme oikean saaren kohdalle ja käännyimme uralta umpiseen ja kohti Punaista tupaa.

Umpihankea päivän loppuun

Ensimmäinen kilometri umpihangessa oli todella hidasta ja raskasta etenemistä. Tämän lisäksi JPn ja minun muoviahkiot eivät meinanneet pysyä millään pystyssä kapeassa hiihtourassa vaan halusivat kokoajan kellahtaa kyljelleen. Tomekin puinen ahkio taas eteni todella hyvin tekemässämme urassa.

JPn urantekovuorolla yhytimme kelkkauran, joka vei jonkin verran liikaa etelään. Se kulki kuitenkin sen verran oikeaan suuntaan, että lähdimme seuraamaan sitä. Loppuun asti kelkan jälki ei kuitenkaan vienyt vaan tuli taas minun vuoroni siirtyä umpiseen uran avaajaksi. Etenin hetken matkaa raivolla upottavassa hangessa aikomuksenani antaa kaikki jäljellä oleva tarmo viimeiseen kilometriin, mutta reilun sadan metrin jälkeen osuinkin todella huonosti näkyvälle jäljelle, joka vei suoraan tuvalle.

Kaikunuora eli Punainen tupa

Päivän hiihtourakka oli siis hoidettu reilun viiden tunnin hiihdolla. Kello oli tässä vaiheessa neljä, joten oli aika asettua majaksi ja aloittaa lounaan valmistus. Päivä oli hiihdetty pähkinöillä, suklaalla ja valmiiksi tehdyillä eväsleivillä.

Ja mukavahan sitä oli myöhäistä lounasta syödä hyvää vauhtia lämpeävässä tuvassa. Joudun kyllä myöntämään, että umpihangessa kahlatessamme olin hetken aikaa epäillyt, että lounaan välistä jättäminen saattaisi vielä kostautua. Onneksi löysimme kelkan jäljet, jotka nopeuttivat ja helpottivat päivän viimeistä etappia huomattavasti.

Loppu ilta meni normaaleissa merkeissä pöydän ääressä istuen ja lunta rauhakseltaan sulattaen. Meillä oli vielä yksi paketti makkaraa, jonka paistaminen tuli pariinkin otteeseen puheeksi, mutta emme sitä saaneet missään vaiheessa hoidettua. Alkaessani tekemään yhdeksän maissa illallista päätin siis pilkkoa makkarat Meksikon padan sekaan. Päätöstä helpotti, että sain todeta yhden jauhelihasetin kuivatuksen jääneen pahasti puolitiehen.

Punkka odottaa

Illallisen jälkeen kukin meistä siirtyi hetkeksi lukemaan tai tuumailemaan asioita omiin oloihinsa. Itse taisin käydä ensimmäisenä nukkumaan ja kuulin jälkeenpäin, ettei poikienkaan ilta ollut paljoa kauempaa kestänyt.

Viimeinen vaellusaamupala

Kello soi viimeisenä vaellusaamuna kuudelta. Päivästä ei pitänyt tulla kovinkaan pitkä, mutta halusimme hotellille hyvissä ajoin. Aikaisin heräämiseen vaikutti myös, että edellisinä päivinä hiihtokeli oli huonontunut huomattavasti puolenpäivän jälkeen.

Päivän reitti uumoilutti hieman normaalia enemmän, sillä olimme ohittaneet edellisenä päivänä viimeiselle kelkkauralle päästessämme merkatun uran, joka kulki suunnilleen oikeaan suuntaan. Reittiä ei oltu kuitenkaan merkattu paperi- tai nettikarttoihin, joten varmuutta sen kulkusuunnasta ei ollut. Olimme kuitenkin valmiita ottamaan riskin uran kanssa, sillä se saattaisi lyhentää päivän hiihtoa. Se vaikutti myös paljon kuljetulta eli hyvältä pohjalta hiihtämistä ajatellen.

Hiihdetään vielä vähän

Ensimmäinen yritys päästä merkatulle uralle meinasi epäonnistua, sillä Tomek johti joukkomme toiselle uralle, joka seurasi venereitin merkkejä. Itse aloitin hiihtämisen niin ajatuksiini uppoutuneena, että huomasin vasta reilun viiden minuutin värään suuntaan menemisen jälkeen, että eihän meidän tähän suuntaan pitänyt mennä. Onneksi lisälenkki jäi  lyhyeksi ja hetken kuluttua hiihdimme jo oikealla uralla.

Maisemareitillä

Valitsemamme reitti osoittautui maisemien puolesta todella hyväksi valinnaksi, sillä se ei kulkenut keskellä suuria selkiä vaan seurasi saarien rantoja. Saimme siis viimein katsella hienoja erämaasaaria, joista olin herroille kertonut ennen liikenteeseen lähtöä, mutta joita emme olleet käytännössä nähneet viiden edellisen päivän hiihdon aikana.

Sivilisaation merkkejä

Aluksi seurasimme Pienen jääsaaren rantoja sen eteläkärkeen asti. Sieltä jatkoimme Maanmittarisaaren ja Ikkerinsaaren väliseen kapeikkoon, jossa saimme ihailla komeita järvestä kohoavia kallioita. Kolmannen legin lopuksi saavuimme Pulkkisaaren läpi menevään kapeikkoon, jossa päätimme pitää lounasta.

Reissun mukavin lounas

Tämä oli ensimmäinen ulkona syöty lounas reissun aikana, kun ei tarvinnut palella. Tästä syystä ja ehkäpä myös johtuen erittäin hienosta paikasta, söimme tällä kertaa rauhassa, eikä meillä ollut mihinkään kiire. Lähes täydellisen vaelluslounaan ainoa miinus oli, että kahvi oli loppunut aamulla. Jälleen kerran kolmen miehen ruokakunta oli osoittautunut hankalaksi, sillä yleensä paketilla selvitään pidempiäkin aikoja.

Lounaan jälkeen lähdimme ylittämään Nanguvuonon selkää. Tällä pätkällä etenemisemme alkoi toden teolla tökkiä, sillä lumi tarttui jokaisen suksen pohjiin. Pääsimme Moossin saarien välikköön asti välillä lunta suksen pohjista irrotellen, mutta siellä meidän piti ottaa sukset pois jalasta ja tehdä asialle oikeasti jotain.

Olin ostanut jäänestoainetta ennen matkaan lähtöä ja sitä oltiin kokeiltu pari kertaa vaelluksen aikana. Aineen toimivuus oli kuitenkin jäänyt hieman epäilyttämään. Tällä kertaa kuitenkin kuivasimme suksen pohjat kunnolla. Levitimme jäänestoainetta huolella ja annoimme aineen kuivua reilut viisi minuuttia kuten ohje kertoi.

Etenimme ehkä kymmenen minuuttia hyvää tahtia, mutta sitten lumi alkoi taas tarttua suksien pohjiin. Ostamani aine oli siis täysin turhaa. Ehkä se kului heti pois tai sitten se ei sopinut meidän suksiimme. Meillä oli mukana myös kovempaa ainetta ongelmaan, mutta se olisi pitänyt sulattaa ja tasoittaa suksen pohjiin. JP olisi ollut valmis tekemään tämän säädön, mutta itseäni ei kiinnostanut vähääkään alkaa säätämään voiteiden kanssa, kun matkaa oli jäljellä enää kuusi kilometriä.

Laitoimme siis Moossinselälle siirtyessä sukset ahkioiden päälle ja jatkoimme matkaa kävellen. Vaikka eteneminen oli näin hieman raskaampaa ja hitaampaa kuin hiihtäen, kävelimme silti kohtalaista vauhtia seuraavat kaksi legia reissun loppua kohden. Tässä vaiheessa matkaa saimme myös varmuuden, että valitsemamme ura oli ollut oikea valinta, sillä yhytimme Sevettijärveltä lähteneen pääuran.

Homma etenee jalan, kun suksi ei enää luista.

Vaelluksen viimeistä tauko pitäessämme Tomek huomasi, ettei lumi enää tartu hanskoihin samalla tavalla kuin aikaisemmin päivällä. Aluksi en ollut uskoa, että moinen muutos olisi voinut tapahtua näin lyhyen ajan sisällä, mutta laitoin silti sukset jalkaan. Ja jouduinpa myöntämään hetkeä myöhemmin, että totta Tomek tuumasi. Lumi ei enää tarttunut suksiin. Kuinkahan kauan olimme kävelleet turhaan?

Viimeisen puolentoista kilometrin matkalla sukset luistivat niin hyvin, että JP ja Tomek hiihtivät reilusti meidän lopetuspaikkamme ohi. Itse olin yrittänyt saada Ivalosta taksia kiinni siinä onnistumatta ja samalla matkakumppanini olivat jo sivakoineet hyvän matkaa eteenpäin. Sain huutaa heille ihan kunnolla, että kärkimiehet pysähtyivät ja käänsivät suksensa Veskoniemen kalasatamaa kohti.

Loppujen lopuksi ehdin odottaa vajaat kymmenen minuuttia JPtä ja Tomekkia satamaan. Tällä ei tietenkään ollut väliä, sillä meillä meni vielä melkein tunti ennen kuin saimme viimein taksin hakemaan meidät. Kuskilta saimme kuulla, että Ivalossa oli koulut loppuneet kolmen aikaan ja kaikki taksit olivat kyyditsemässä koululaisia.

Valmiina noutoon

Neljän aikoihin olimme Ivalossa Kultahipun pihassa. Jätimme ahkiot ja ylimääräiset varusteet hotellin varastoon ja siirryimme saunalliseen hotellihuoneeseen viettämään rentoa iltaa. Perjantaina olisi edessä vielä varusteiden pakkaaminen ja lähettäminen etelää kohti, mutta se ei tänä ilta ihmeemmin kiinnostanut. Sauna, olut ja erittäin hyvä illallinen olivat loppuillan ohjelmassa.

Niin oli kuuden päivän ja noin 120 kilometrin vaellus hiihdetty. Myin reissun jätkille hyvillä ilmoilla ja hienoilla maisemilla. Pitkienkin päivien piti olla sangen helposti hoidettavissa, joten ensikertalaisillakaan ei pitäisi olla ongelmaa hiihdon kanssa. Toisin kävi tällä kertaa. Hiihdimme todella pitkiä ja rankkoja päiviä. Maisemia ei tullut alkureissusta nähtyä. Reitiltä piti myös jättää kaikki ylimääräiset nähtävyydet pois. Mutta niinhän se menee vaeltaminen Lapissa, suunnitellessa ei voi oikeasti tietää mitä tuleman pitää. Ja koska minkäänlaisia haavereita ei sattunut, tulimme reitin loppuun omin voimin ja mikä tärkeintä puhumme yhä keskenämme töissä, niin pidän reissua onnistuneena.