Inarijärvi 2017 - Alkuvalmistelut

Ensimmäisestä Inarijärven hiihtovaelluksestani tuli tänä vuonna täyteen kymmenen vuotta. Tänä aikana olen ehtinyt käydä järvellä hiihtämässä neljä kertaa ja kerran kelkkailemassa. Pituutta reissuilla on ollut yhdestä viiteen yötä. Vaelluskelit ovat olleet hyvin vaihtelevat. On ollut tuulta, lumisadetta, pakkasta, auringonpaistetta ja jopa täydellinen whiteout-keli. Kertaakaan sää ei ole kuitenkaan tuntunut todella huonolta ja aina hiihto on edennyt hyvää tahtia.

Hyvistä kokemuksista johtuen suunnittelin viidennestä kerrasta Inarijärven jäällä ajallisesti ja matkallisesti pisintä. Reitti oli tällä kertaa pitkään unelmoimani hiihto Sevettijärveltä Inarijärven eteläiselle rannalle. Retkiseuraksi sain ensikertalaisia, joten pitäydyimme autiotupamajoituksessa, joka vaati reissun alussa todella pitkiä päiviä.

Reittiä suunnitellessa minua harmitti, että kulkisimme suurimmaksi osaksi merkattua kelkkauraa ja ajatukseni olikin poiketa uralta heti mahdollisuuden tultua. Ainakin jääluola ja ehkä jopa Ukkonkivi oli tarkoitus käydä katsomassa. Uskoin vakaasti meidän pääsevän kantavilla keväthangilla yli neljän kilometrin tuntinopeuteen ahkioiden kanssa. Alkumatkan sää ja pari muuta pientä muuttujaa muuttivat kuitenkin reissun luonnetta ja muistuttivat, ettei Inarijärveä pidä koskaan ottaa itsestään selvyytenä.

Inarijärvi parhaimmillaan.

Aloin suunnittelemaan tosissani viidettä Inarijärven hiihtoa noin vuosi sitten. Alustavien kyselyjen jälkeen vaikutti pahasti siltä, että joutuisin lähtemään reissuun yksin. Hiihtovaellus ja varsinkin sen pituus ei tuntunut herättävän minkäänlaista kiinnostusta vaeltavissa kavereissani.

Loppukesästä kokeilin viimeistä oljenkortta eli työkaveriani JP:tä. Hänelle myin hiihdon kauniilla maisemilla, auringonpaisteella ja kantavilla hangilla. Joka kerta muistin kuitenkin mainita, että pahimmillaan vaellus saattaisi olla jotain aivan muuta.

Pienen pohdinnan jälkeen JP innostuikin reissusta ja niin minulla oli vaelluskaveri. Yllätykseksemme saimme vielä kolmannen jäsenen hiihtoporukkaan, kun Tomek kysyi voisiko hän lähteä mukaan. Pieni ongelma Tomekin lähtemiselle oli, ettei hän ollut koskaan hiihtänyt. Tätä en pitänyt kuitenkaan kynnyskysymyksenä, sillä Tomek lupasi opetella hiihtämisen jalon taidon alkutalven aikana ja tiesin, että hänellä olisi huomattavasti minua kovempi kunto.

Niin meitä oli kolme lähdössä reissuun ja alkusyksystä ostimme lentoliput Ivaloon sekä varasimme huoneen viimeiseksi yöksi Kultahipusta. Vielä kun työkaverimme isä, joka asui Ivalossa, lupautui ajamaan meidät ja varusteemme Ivalosta Sevettijärvelle, oli reissun logistiikka kunnossa.

Seuraavat kuukaudet menivät varusteita jätkien kanssa tuumaillessa. Vaatetusta kävimme läpi useampaan kertaan. Käytetyt monot löytyivät kummallekin ensikertalaiselle. Myös sukset ja ahkiot saimme jokaiselle sopivan säätämisen ja uumoilun lopputuloksena.

Lumien viimein tultua etelään pääsi jokainen hiihtelemään tahoillaan ja kerran kävimme myös Nuuksion Pitkäjärven jäällä koko porukalla puolen päivän treenihiihdolla. 

Lopulta reissuun oli enää viikko, joten oli aika pakata ja lähettää varusteet Matkahuollolla pohjoiseen. Muutama tunti meillä meni pakata viimeisen viikon aikana töihin tuotuja varusteita, mutta lopulta saimme kaksi ahkiopakettia ja kaksi suksipussia valmiiksi ja lähetettyä.

Rahti valmiina matkahuoltoon.

Itse vaeltajat pääsivät matkaan viikkoa myöhemmin. Lentokoneeseen noustessa oli mukava tietää, että varusteet odottivat jo määränpäässä. Itse reissu minua hieman tässä vaiheessa jännitti. Oli luvattu lumisadetta. Matkakumppanit olivat ensikertalaisia. Joutuisimme hiihtämään ensimmäisenä päivänä pimeässä. Minulla ei ollut mitään tietoa kuinka hyvin reitti olisi merkattu.

Hiihtäjät valmiina lennolle.

Enää ei uumoiluille ollut kuitenkaan sijaa. Ivaloon päästyämme söimme lounaan ja kävimme kaupasta kolme säkillistä ruokaa. Haimme vielä ahkiot mukaan ja juuri ennen liikenteeseen lähtöä muistimme täyttää muutaman termospullon vedellä, mikä oli todella hyvä juttu, sillä vasta autossa kuulin, ettei Sevettijärvellä ollut enää sen enempää kauppaa kuin baariakaan.

Viimein kaikki oli valmista ja suuntasimme kohti Sevettijärveä ja talvivaellus oli parin tunnin automatkan jälkeen valmis alkamaan.

Ahkion vetoa Nuuksion Pitkäjärvellä

Sunnuntaina oli ohjelmassa ahkioiden ja varusteiden testausta Nuuksion Pitkäjärven jäällä. Tällä kertaa ahkioon piti saada vähän enemmän painoa kuin muutamaa viikkoa aikaisemmin, joten olin ottanut mukaan vesikanistereita ja metallilevyjä neljänkymmenen kilon edestä.

Kokoonnuimme Haltian parkkipaikalla puoli kymmeneltä ja pienen ahkion kasaus ja pakkaus -säädön jälkeen siirryimme hyvin varovasti jyrkkää alamäkeä järven jäälle. Aluksi hiihdimme noin kilometrin pohjoiseen ja kävimme katsomassa missä kunnossa Romvuoren putoukset olivat. Sieltä käännyimme etelään ja hiihdimme Urokallion juurelle kahvipaussia pitämään.

Hiihto vie etelää kohti

Hiihdon alkuvaiheessa ohitimme noin kymmenen ahkionvetäjän letkan, joten vaikutti että muutkin olivat harjoittelemassa pidempää reissua varten. Letkan mentyä ohi meillä olikin mitä parhain reitti hiihdettävänä. Sen verran hyvin heidän uransa oli tamppautunut.


Urovuorelle päästyämme otimme eväät esille ja minä laitoin joulupukin tuoman kahvipannun tulille. Tämä olikin omalla kohdallani yksi tärkeimmistä testeistä ennen vaellusta, sillä eihän sitä viitsisi viikkoa hiihtää, jos ei tietäisi saavansa hyvää kahvia. Onneksi pannu ei pettänyt, joten sekin osuus on nyt varmistettu.

Kahvitauko

Ahkiot kestivät hiihdon, mitä nyt jokaiseen tulee pieniä parannuksia, mutta sitä vartenhan niitä testattiin. Ja mikä tärkeintä myös miehet jaksoivat, joten kolmen viikon päästä voi lähteä hyvillä mielin hiihtämään, tietäen ettei sillä kertaa matka lopu ensimmäinen kahvitauon jälkeen.

Ahkiotesti lähilammella

Kuukauden päästä pitäisi lähteä pitkästä aikaa hiihtämään Inarijärvelle. Matka pohjoiseen taitetaan tällä kertaa lentäen ja suurimman osan varusteista sekä ahkiot tuo matkahuolto. Tämä oli siis mitä parhain tekosyy tehdä uusi kevyempi ahkio, jota olin muutenkin jo pidemmän aikaa haikaillut.

Uusi ahkio tuli valmiiksi viikko sitten, joten pitihän sitä lähteä viime viikonloppuna kokeilemaan. Ja mikä olisi parempi tapa koeajaa järven selälle tarkoitettu ahkio kuin pieni eväsretki meidän lähilammelle.

Pakkasimme siis eväät reppuun ja Aaro lähti mukaan ahkion painoksi ja retkiseuraksi. Reissun logistiikka oli tällä kertaa onneksi todella helppo. Ahkio ja sukset vain kotitien kääntöpaikalta lähtevän polun päähän ja reissu pääsi alkamaan.

Ahkio toimii

Ensimmäiset parisataa metriä oli ylämäkeä, joka meni pitopohjaisilla suksilla sangen joutuisaan. Sen jälkeen alkoi pitkä alamäki, jonka tulin auraten alas, ettei vauhti olisi liikaa kiihtynyt. Sitten olimmekin jo lammen rannassa. Hiihdin vielä lammen ympäri ja samalla sain rauhassa tutkailla miten hienoja mökkejä ihmisillä on vain muutaman kilometrin päässä Espoon keskustasta.

Jääpuikkojen ihmettelyä

Lammen kierrettyämme oli aika reissun tärkeimmälle annille eli evästauolle. Ennen syöntiä Aaro halusi leikkiä, joten kävimme läpi pari Nexo knight taistelua sekä ihmettelimme hieman viereisen kallion jääpuikkoja. Oikeastaan Aaro keskittyi enemmän puikkoihin ja minä itse kallion pintaan muodostuneeseen ohueen jääkerrokseen. Tässä olisi siis seuraavalle lähijääkiipeilylle mahdollinen kohde. Ei seinämään ruuveja saisi, mutta yläköydellä se olisi kiivettävissä.

Sitten oli eväiden aika, joten istuimme ahkioon ja söimme eväsleivät sekä suklaarusinoita. Kyytipoikana toimi tietenkin kaakao.

Eväät syöty

Syötyämme oli aika kerätä tavarat reppuun. Aaro pääsi jälleen ahkioon viltin alle, minä laitoin sukset jalkaan ja lähdin vetämään meitä kotia kohti.

Kotia kohti

Eväsretkemme kesti noin puolitoista tuntia ja sen jälkeen uskon vahvasti ahkion ja vetäjän olevan valmiita pohjoisen reissuun. Tai ehkä sitä voisi vielä muutaman kerran käydä hiihtämässä jos lunta vain riittää.

Ulkoilua Romvuorella

Alkuviikolla Romvuorelta otetut kuvat eivät antaneet kovinkaan positiivista kuvaa Nuuksion jääkiipeilymahdollisuuksista, mutta päätimme silti Samin kanssa lähteä katsomaan sunnuntaina josko sieltä löytyisi jotain kiivettävää.

Nätti ulkoilupäivä edessä.

Ensimmäisenä kävimme tarkistamassa vasemmalta sektorilta löytyvän rännin, joka vaikutti olevan kiivettävässä kunnossa. Emme kuitenkaan jääneet sen luo vaan jatkoimme oikean puoleisen sektorin pääputouksille samalla tutkaillen matkan varrella olevia pienempiä putouksia. Pari noin seitsemän metristä putousta olikin erittäin hyvässä jäässä ja tämä antoi pientä toivoa, että myös oikea reuna olisi kiivettävissä.

Jätimme putoukset vielä jäätymään.

Toivo ei kuitenkaan auttanut tällä kertaa vaan Nuuksion pääputoukset vaativan vielä pari viikkoa hyvää talvea, jotta niille kannattaisi hakkuja näyttää.


Emme kuitenkaan halunneet tehdä tästä vain ulkoilupäivää, johon kuuluisi yksi pikainen nousu, joten päätimme kiivetä tällä kertaa myös pienet putoukset. Olihan niitä tullut viimeiset kymmenen vuotta katseltua, mutta koskaan niille ei ole pysähdytty.

Sami hoiti tällä kertaa päivän ensimmäisen liidin. Hänen pikaisen suorituksensa jälkeen oli minun vuoroni, joka ei sekään montaa hetkeä ottanut. Alas päästyäni keräsimme varusteet ja siirryimme parikymmentä metriä seuraavalle putoukselle, jossa Sami nousi jälleen ensin.

Sami pikkuputouksella

Myös minun käytyä putouksen päällä oli kahvitauon paikka, minkä jälkeen Sami kiipesi putouksen vielä toistamiseen. Tällä kertaa tulin kakkosena reitin puhdistaen, joten pääsimme nopeasti jatkamaan matkaa vasemman sektorin jäärännille.

Jääränni seuraavana.

Päivän viimeinen nousu oli monesti toistettu, mutta joka kerta omalla tavallaan mukava jäätynyt ränni. Sen alku oli sangen sohjoinen, mutta loppuosa hyvää, mutta kapeaa jäätä. Olen kiivennyt linjan ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen se on tullut noustua melkein joka talvi ja aina siitä jää hyvä fiilis.

Kapea, mutta mukava linja.

Päivälle ei siis tullut ihmeempiä suorituksia, mutta kyllä hyvä ilma ja pari mukavaa nousua ovat mitä parhain syy lähteä ulkoilemaan.

Kauden aloitus lähiputouksella

Tänä talvena jääkiipeilykausi tuli aloitettua vajaan kilometrin päässä kotiovelta. Perinteinen aloituspaikka eli Kauhalan putoukset on tullut nähtyä niin monet kerrat, että päätimme Samin kanssa suunnata meidän lähimetsän putouksille. Tämä osoittautui mitä parhaimmaksi ratkaisuksi, sillä vajaan kahdeksan metrin putous oli todella hyvässä jäässä. Sen vasemmalla sivulla oli helpoilla askelmilla varustettu lämmittely reitti ja oikea puoli oli sangen jyrkässä kunnossa.

Lähiputoukset nätissä kunnossa.

Eihän tällä putouksella kovin ihmeellisiin suorituksiin pääse, mutta kyllä siellä parin ruuvin liidin sai kiivettyä. Joulun jälkeen on toivottavasti jo vuorossa hieman korkeammat putoukset, mutta eiköhän myös lähimetsässä tule talven aikana vielä jokusen kerran kiivettyä.

Muutama metri hyvää pystyjäätä.

Nyt kun on saanut kauden avattua, niin putous sopii varsinkin kuntoiluun eli useampia peräkkäisiä nousuja ja sitten hieman taukoa ja päälle vielä muutama samanlainen setti.

Parasta jääkiipeilyssä.. Eväät. (c)Sami

Luolaseikkailu osa 2

Tänä vuonna lähdin Aaron kanssa tekemään perinteistä itsenäisyyspäivän retkeä ja kohteeksi valittiin Vähä-Hauklammen luola. Tämä oli helppo valinta, sillä Aaro oli tykännyt pari kuukautta aikaisemmasta luolaseikkailustamme. En ollut itsekkään käynyt luolalla, vaikka olinkin kävellyt siitä ohi vain muutaman sadan metrin päästä useampaan kertaan.

Pitkoksia on aina mukava kulkea.

Lähdimme Haukkalammen parkkipaikalta nätissä pakkassäässä vähän kymmenen jälkeen. Aaroa rinkkaan nostaessa sain huomata, ettei rinkan vyöt enää meinanneet riittää hänelle toppavaatteiden kanssa, joten tämä taisi olla viimeisiä retkiä, kun Aaro istuu rinkassa.

Aaro halusi jalkautua Mustalammen keittokatoksen luona, joten tämän jälkeen etenemisemme hieman hidastui, mutta seikkailun tunnetta tuli reilusti lisää. Onneksi meillä oli koko päivä aikaa ja hyvät eväät, joten  kiirettä ei ollut.

Ninja-asento -poseeraus polun varrella

Seuraavassa risteyksessä Aaro lähti seuraamaan oikeanpuoleista uraa, eikä leveämpää vasenta, jota minulla on aina tapana kulkea. Meinasin jo pysäyttää hänet, mutta nopealla kartan vilkaisulla selvisi, että tämäkin reitti tulee vähän ajan päästä takaisin pääuralle.

Hieman myöhemmin selvisi, että uran vaihto todella kannatti, sillä tulimme kallion päälle, josta oli todella hienot maisemat. Olin siis kävellyt tämän paikan ohi kaikki nämä vuodet, koska valitsin aina suoremman reitin.

Pieni hauskannäköinen puro

Kallion päältä jatkoimme matkaa lohikäärmeen näköisiä puita ja pieniä puroja ihmetellen kunnes tulimme seuraavaan risteykseen. Tässä kohtaa meinasimme jälleen lähteä oikeaan vievälle polulle, mutta onneksi tälläkin kertaa tuli tutkittua karttaa tarkemmin, sillä ura vei selvästi liikaa oikeaan. Palasimme siis takaisin risteykseen, josta löytyi sangen kapea ja huonosti erottuva suoraan kulkeva polku.

Tässä vaiheessa Aaro nousi takaisin rinkkaan, joten jatkoimme hieman nopeampaan tahtiin. Polku oli huomattavasti edellisiä hankalampi kulkuinen ja kapeampi, mutta puihin maalatuista haaleista  keltaisista merkeistä näki sen olleen joskus merkitty ulkoilureitti.

Vanhoja polkumerkintöjä

Viitisensataa metriä kuljettuamme alkoi oikella puolella jälleen jyrkkä kallioharjanne. Olimme siis jo sangen lähellä luolaa. Kuljimme vielä hetken merkattua polkua ja sitten lähdimme seuraamaan alaspäin vievää polkua. Tämä polku hävisi muutamaan kertaan ja sille oli kaatunut useampia puita. Vähä vähältä pääsimme kuitenkin oikeaan suuntaan ja lopuksi jäljellä oli enää jyrkkä ja jäinen osuus.

Laskeuduin viimeisen osuuden todella varovasti ja niin olimme kallion juurella ja edessä avautui suuri luolan suu. Kallion päältä valuneet vedet olivat jäädyttäneet alueen todella liukkaaksi, mutta onneksi löysimme pienen kuivan paikan johon perustaa väliaikainen tukikohta. Aaron laskeuduttua rinkasta oli pienen suklaa ja pulla välipalan aika.

Vähä-Hauklammen luola

Sitten oli aika ottaa lamput mukaan ja lähteä tutustumaan luolaan. Sen suuaukon edessä oli iso kivi, jonka ylittäminen Aaron kanssa olisi ollut sangen hankalaa, mutta onneksi paikalle saapui nuori pariskunta, jolla oli myös tarkoitus tutustua luolaan.

Valmiina sisään siirtymiseen

Minä menin siis ensin kiven toiselle puolelle ja sitten pariskunnan mies auttoi Aaron luokseni. Luola oli niin iso, että me kaikki neljä mahduimme sinne todella hyvin. Koska vain meillä oli lamput mukana, myös pariskunta pääsi tutustumaan paikkaan paremmin. Varsinkin luolan kallion puoleinen seinä oli todella hieno, sillä se oli täysin jäässä.

Luolan jäinen seinä

Luolan perällä oli kapea halkeama, josta pääsi toiseen huoneeseen. Uumoilin hetken aikaa pitäisikö siitä ahtautua, mutta onneksi pariskunnan mies päätti yrittää halkeamaa ensin. Hän pääsikin sen toisella puolelle kyljellään ryömien ja pääsipä hän vielä takaisin päinkin, joten pitihän kaikkien tämän jälkeen siirtyä syvemmälle luolaan.

Miehen jälkeen toiseen huoneeseen ryömi pariskunnan nainen, joka auttoi Aaron peremmälle. Minä ryömin sinne sitten viimeisenä. Ja voin sanoa, ettei hakeamassa ollut minulle yhtään liikaa tilaa. Läpi silti pääsin. Huone oli hieman edellistä pienempi ja sen yläosassa oli aukko, josta olisi varmaan päässyt kesällä ulos. Nyt se oli kuitenkin sen verran liukkaan oloinen, että jätimme reitin suosiolla kokeilematta.

Kapea halkeama toiseen huoneeseen

Aaro siirtyi takaisin etummaiseen huoneeseen ensimmäisenä, minkä jälkeen pariskunta. Minä tulin jälleen viimeisenä, jonka jälkeen oli aika jättää luolalle hyvästit. Nostimme jälleen Aaron yhteispelillä pois luolasta. Minun kiivetessä suuaukon kivelle, laski Aaro jo toisella puolella jäistä pyllymäkeä rinkalle.

Söimme vielä pienet välipalat, minkä jälkeen Aaro nousi rinkkaan ja suuntasimme Mustalammen keittokatokselle makkaran paistoon. Päästyämme takaisin pääuralle alkoi Aaro valitella kylmästä, joten laskin hänet alas rinkasta ja laitoin oman taukotakkini hänelle. Niin etenimme rauhalliseen tahtiin tulipaikkaa kohti ja kyllähän minä tässä vaiheessa toivoin melko vahvasti, että löytäisimme tulet paikan päältä.

Pieni sininen mies polulla

Ja kyllähän me tulet löysimme, kuten arvata saattoi kauniina päivänä Nuuksiossa. Söimme eväsleivät ja joimme lämmintä kaakaota makkaroiden valmistumista odotellessa. Aaro ehti myös tutkia tulipaikan ympäristön sangen tarkkaan ja taisipa hän saada muutaman ihmisen siinä välissä myös hymyilemään jutuillaan.

Ninja-poseeraus makkaran paistossa

Makkaroiden valmistuttua söimme ne ja joimme vielä kupilliset kaakaota. Sitten oli aika lähteä autoa ja kotia kohti.

Syysretki

Kaunis syyspäivä oli mitä parhain tekosyy lähteä pitkästä aikaa koko perheen voimin retkelle. Kohteeksi valitsimme Urjan tulentekopaikan, jossa olimme käyneet Aaron kanssa telttailemassa, mutta Elinalle paikka oli uusi. Tämä oli myös ensimmäinen pidempi eväsretki, johon laumamme uusin jäsen Uula pääsi mukaan.

Koko lauma polulla.

Jätimme auton parkkipaikalle kymmenen maissa ja suuntasimme polulle. Minulla oli selässä Aaron rinkka varmuuden varalle, mutta tarkoitus oli, että koko porukka kävelisi. Noin puoli tuntia kestäneen matkan aikana ei kertaakaan tarvinnut miettiä tarvittaisiinko rinkkaa, sillä sen verran joutuisasti se eteni. Välillä Aaron ja Uulan meno oli kyllä melkoisen holtitonta, mutta onneksi kiville kiipeämiset menivät haavereitta ja purojen ylitykset mulahtamatta.

Tiukka poseeraus matkan varrella.

Tämän otoksen saaminen ei onnitunut ihan ensimmäisellä yrityksellä.

Urja järvi hieman ennen tulipaikkaa

 

Reitin viimeisellä ruksilla eli noin puolitoistametriselle kallionkielekkeelle nousussa jouduin hieman auttamaan seurueen muita jäseniä. Aaro halusi kiivetä itse, joten spottasin hänen nousunsa. Vaikka rukkaset eivät olekkaan parhaat kiipeilyhanskat, meni nousu hänellä todella hyvin. Paavo pääsi kielekkeen ensimmäiselle portaalle pariinkin kertaan, mutta viimeiseen ponnistukseen ei bortsun kiipeilijän taidot riittäneet. Pienellä avustuksella myös Paavo saatiin kallion päälle.

Elina tuli viimeisenä Uulan kanssa Aaron, Paavon ja minun siirtyessä jo tulipaikalle. Onneksi Uula ei vielä paljoa paina, joten heidän yhteisnousunsa meni myös ongelmitta. Ensi keväänä tilanne taitaa olla jo toinen, kun Uula on päässyt lopulliseen noin 25 kilon painoonsa.

Koko porukka perillä.

Tulipaikalla oli sitten melkoinen sotku. Vajaan kymmenen partiolaistytön aamupalavarusteet oli ripoteltu maahan ja penkeille. Vaikka he loppujen lopuksi siivosivatkin jälkensä, niin olisihan se suotavaa, ettei niitä ruuanlaiton yhteydessäkään levitellä ylt'ympäriinsä.

Päätimme tässä vaiheessa, että meille oli helpompaa perustaa oma leiri vähän kauemmaksi tulipaikasta. Löysimmekin sitä varten hyvän kohdan pienen kalliojyrkänteen luota. Elina jäi leiriimme pitämään koiruuksille seuraa ja ottamaan eväitämme esille. Aaro ja minä siirryimme takaisin tulipaikalle makkaran paistoon.

Partiolaisilla oli onneksi hyvät aamiaistulet, joten sain makkarat samantien paistumaan. Aaro piti minulle ja tytöille hetken aikaa seuraa, mutta siirtyi sitten etsimään johtolankoja läheisien puiden luota. Makkaroiden paistuttua hän olikin jo löytänyt kaksi hyvän mittaista johtolangaksi sopivaa narua.

Aaro löytää johtolangan.

Sitten oli aika siirtyä takaisin leiriin eväitä syömään. Makkarat, eväsleivät, perunasalaatti ja kaakao maistuivatkin tässä vaiheessa päivää jo todella hyviltä. Aivan rennoin syömähetki tämä ei kuitenkaan ollut, sillä pienin retkeilynharjoittelija yritti koko ajan saada lautasiltamme jotain syötävää.

Tulipaikka ei oikein sopinut meille, joten valitsimme sopivamman eväspaikan hieman syrjempää.

 

Kyllä maistuu.

Loppujen lopuksi vain yksi puolikas eväsleipää joutui väärään kitaan, joten eväshetkeä pystyi pitämään sangen onnistuneena. Vielä yhdet suklaat ja keksit syötyämme oli aika siirtyä Aaron kanssa tutkimaan järven rannassa nousevia matalia kallioita.

Urja tulipaikalta.

Mehutauko rantakalliolla

Myös Elina ja Uula tutustuivat rantakallioihin.

Puolisen tuntia kallioden luona kiipeiltyä ja tutkimusmatkailtua oli aika kerätä tavarat reppuihin ja suunnata autoa kohti.

Perhe-poseeraus

Tälläkin kertaa piti leiripaikalta laskeutuminen hoitaa mahdollisimman hallitusti. Ensin menin minä, sitten oli Aaron vuoro. Hän halusi kiivetä alas, joten siitä selvisin jälleen tarkalla spottaamisella. Tämän jälkeen nostin Paavon alas ja annoin hänet Aarolle hetkeksi pideltäväksi. Uula ei selvästikään ollut aivan varma miksi häntä piti nostella, mutta onneksi tämäkin siirto onnistui ongelmitta. Viimeisenä tuli Elina, joka otti sitten Uulan hihnan, jotta minä sain Paavon Aarolta.

Kotia kohti

Matka autolle meni samalla vauhdikkaalla rytmillä kuin tulomatkakin ja jälleen pahimmilta haavereilta selvittiin. Pari kiven päältä hyppyä taisi johtaa sekä Aaron että Uulan tapauksessa pyllähtämisiin, mutta nehän kuuluvat lajin luonteeseen.

Autolla olimme taas vähän kahdentoista jälkeen ja siitä vartia myöhemmin jo kotona. Eikä tainnut mennä puolta tuntiakaan, kun kaikki retkeilijät olivat jo päiväunilla.