Vaellus 2015 - Kevon kanjoni

Kevon reitti alkaa

Kevon reitti alkoi jalkatreenillä eli pitkillä portailla. Paria tuntia myöhemmin meille selvisi, etteivät ne Kevon mittapuulla olleet edes kovin pitkät, mutta kyllä näissäkin sai rinkka selässä jo pohkeet hyvin pumppaamaan. Portaiden jälkeen saimme huomata myös toisen eroavaisuuden tällä hyvin merkatulla ja paljon kuljetulla reitillä, sekä meidän normaaleilla vaelluksillamme. Soiden ylitykset olivat tällä kertaa mukavia, sillä siellä oli aina pitkospuut.

Laskeutuminen ylängöltä kanjoniin

Yhden jälkeen pääsimme viimein lounaspaikalle ja kylläpä ruualle olikin jo tilausta. Sen verran kova nälkä alkoi olla. Tämä taisi olla myös ainoa kerta koko reissulla, kun lounasta tehdessä alkoi aidosti paleltaa, joten lounas ei ollut missään nimessä mielyttävimpiä. Onneksi olotila alkoi hitaasti helpottaa, kun ensin sai lämmintä päälle ja vähän myöhemmin myös lämmintä ruokaa sisään.

Kanjonin pohjoisosa on vielä sangen loivarinteistä.

Lounaan jälkeen oli taas aika jatkaa matkaa, jota tälle päivälle riitti vielä useampi tunti. Loppu päivälle olivat myös ominaisia lyhyet sadekuurot. Käytännössä aina kun otimme kuoritakit pois päältä alkoi taas sataa. Jossain vaiheessa pojat päättivät, että sade pysyy poissa jos vain minä pidän kuoritakkia. Tämä saattoi olla myös taikauskoa, mutta tuntui silti toimivat ja niinpä minä pidin takin päällä niin pitkään kuin pystyin. Kevon reitille tunnusomaiset ylä- ja alamäet pitivät kuitenkin huolen, että jossain vaiheessa jouduin ottamaan hiostavan kuoren pois. Ja kuten arvata saattoi, vähän sen jälkeen tuli taas seuraava kuuro.

Jyrkät alamäet portaita..

Ja kahluut turvavaijereista kiinni pitäen.

Olimme päättäneet, että tämän päiväinen leiri olisi jompi kumpi kahdesta tulipaikasta jotka sijaitsevat vain kahdeksansadan metrin päässä toisistaan. Ensimmäiselle eli Tapiola goahtille tullessamme oli helppo päättää, että sille emme tulisi jäämään. Paikkalla ei näyttänyt olevan ensimmäistäkään tasaista kohtaa johon olisimme voineet teltat pystyttää. Myös alueen kammista oli jäljellä enää hiiltynyt muisto. Tummuneista koivunlehdistä päättelimme, että kammi oli palanut tämän kesän aikana.

Suomalainen Viia ferrata

Olimme olleet jo kahdeksan tuntia liikenteessä, mutta silti jatkaminen ei harmittanut, sillä seuraavalle telttapaikalle oli enää lyhyt matka. Mutta olipa se melkoinen legi, koko ajan jyrkkää ja kivistä ylös tai alaspäin kulkemista. Kävelimme siis viimeistä 800 metriä melkein tunnin. Portaita Njaggaleampelle laskeutuessa oli jälleen niin kaikkensa antanut olo, että olisi pitänyt olla melkoinen syy, jotta olisin ollut valmis jatkamaan matkaa.

Ensimmäiset hetket leiripaikkaamme tarkastellessa meinasi harmittaa aivan oikeasti. Alue oli täynnä juuria ja kaltevia kohtia kohti järveä. Tunne kuitenkin hävisi ensimmäisen jallunaukun myötä, kun alkoi katsella aluetta tarkemmin. Paikan päällä oli puisia näkkäreitä, jotka sai kivien kanssa aseteltua suoraan. Tämän jälkeen teltta oli parikymmentä senttiä normaalia matalampi, kun kaaret tulivat maahan asti, mutta pohja oli näkkärin päällä. Kyllähän tämä vähän hankaloitti toimia teltassa, mutta tasainen alusta oli pienen vaivan arvoista.

Jälkeenpäin joku porukastamme taisi mainita, että tämä oli huono leiripaikka. Itse en kyllä pysty allekirjoittamaan moista mielipidettä. Tulipaikka oli todella hieno niemen nokka, josta näkyi kolmeen ilmansuuntaan aivan mahtavat maisemat. Vaikka päivälle oli tullut pituutta, niin viimein saimme laitettua tulet illallista tehdessä ja paistettua jälkiruuaksi makkarat, mitkä todellakin kruunasivat parin jallu-hömpsyn kanssa pitkän päivän.

Kanjonin seinämät alkavat jyrkentyä.

Muiden siirryttyä nukkumaan, jäin vielä tekemään jokailtaisia venyttelyjä tulipaikan penkeille. Kahta iltaa lukuunottamatta muistin koko vaelluksen ajan venytellä jalat ja selän ennen nukkumaan menoa. Pitkään vaivanneet alaselän kivut saivat minut kerrankin tsemppaamaan lihashuollon kanssa. Olisihan se ollut noloa, jos reissu olisi keskeytynyt, koska en jaksanut antaa viittä minuuttia fysioterapeutin ohjeistamille liikkeille.

Venyttelyjen jälkeen istuin vielä hetken katsellen maisemaa. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta vaelluksen aikana, kun pysähdyin nauttimaan tunturissa olosta.

Portaita riittää.

Vaelluksen neljäs aamu alkoi kunnon porrasjumpalla. Onneksi Teemu miettii tälläisiä juttuja aina vähän enemmän ja hänen ehdotuksesta nousimme portaat rest-stepillä. Itse olisin varmasti noussut ne polttavin reisin, mutta niinhän se vain menee, toiset meistä pystyvät ottamaan asiat rauhallisemmin kuin toiset. Tämä on myös syy miksi Teemun kannattaa antaa kävellä ensimmäisenä. Hän kun pystyy pitämään koko päivän rauhallista vauhtia. Toisin kuin minä, joka yleensä kiihdytän kävelyä hivenen liian nopeaksi. Puhumattakaan eräästä (nimeltä mainitsemattomasta) vielä pidempi jalkaisesta vaeltajasta, jota ei pidä koskaan päästää kärkeen.

Tunturiylänkö alkaa heti kanjonin reunalta.

Pitkien portaiden jälkeen pääsimme kävelemään kahdeksan kilometriä hyväkulkuista tunturiylänköä. Tällä matkalla kanjoni hävisi jonnekkin alapuolellemme ja matka eteni hyvää vauhtia. Etapin aikana meitä tuli vastaan myös vaellusripari tai koululuokka. Ja kylläpä siinä oli melko monipuolinen kattaus nuoria vaeltajia erilaisissa varusteissa. Toisilla oli vaelluskengät, toisilla saappaat, parilla taisi olla lenkkaritkin. Myös rinkat oli pakattu sangen mielenkiintoisilla tavoilla. Kukaan ei sentään kantanut tavaroita kädessä, mutta ehkä nuorisoa olisi kannattanut yrittää opastaa edes hieman rinkan pakkaamisen saloihin. Pääasia kuitekin, että he oli liikenteessä, sillä tärkeintähän on aina, että lähtee.

Reitillä on paljon tupia, kammeja, kotia ja laavuja.

Lounaan söimme tällä kertaa puolilta päivin Gamajotnsuohppasaja kodalla. Edelliseen päivään verrattuna tämä oli todellinen luksuslounas, sillä kota oli vielä lämmin edellisten kulkijoiden jäljiltä.

Ylityksissä yritimme pitää huolta, että turvavaijereita jää kummallekin puolelle jokea.

Lounaan jälkeen alkoi jälleen laskeutuminen kanjonin pohjalle, jossa meitä odotti päivän ensimmäinen kahlaus. Onneksi paikalla oli hyvä pohja ja turvavaijeri, joten se meni todella helposti. Kengät taas jalkaan saatuamme kävelimme noin legin hienoja kallioita katsellen. (Tai ainakin minä katselin kalliota kiipeilykriittisin silmin.) Minkä jälkeen oli aika palata takaisin joen toiselle puolelle eli taas kahlattiin.

Helikopteri laskeutuu kanjonin pohjalle.

Kevojoen länsipuolelle pääsytämme alkoi taas tasainen nousu tunturiylängölle. Tällä pätkällä näimme myös pelastushelikopterin, joka teki pari lähetymistä kanjonin pohjalle ennen kuin näytti saavan jonkun kyytiin ja  hävisi etelään päin. En tiedä paljoakaan helikopterilla lentämisestä, mutta uskon lentäjän ansainneen palkkansa, kun pystyi laskeutumaan sangen kapean kanjonin pohjalle.

Kanjonin halkaisee ylängön.

Helikopterin hävittyä olimme mekin päässeet taas ylös kanjonista ja päivän toinen pitkä tunturiylänkö pääsi alkamaan. Jälleen matka eteni todella hyvin ja parin legin jälkeen oli taas aika laskeutua kanjonin pohjalle, jossa leiripaikka odotti meitä. Olin katsonut kartasta, että päivän loppuun tulisi vielä yksi kahluu, mutta iloksemme saimme huomata sen olevan edessä vasta seuraavana aamuna.

Vanha ja uusi majoite.

Fiellun putous on kyllä näkemisen arvoinen.

Leiripaikalle päästyämme pistimme teltat pystyyn kammin ympärille ja aloitimme illallisen tekemisen. Syötyämme kävimme vielä katsomassa Fiellun putousta, minkä jälkeen istuimme jonkin aikaa tulen ääressä rupatellen naisvaeltaja-porukan kanssa. Tästä porukasta löytyi myös lääkäri, joten Teemu sai edellisenä päivänä turvonneelle kädelleen diagnoosin eli kylmää ja buranaa. Tämä oli hyvä ohje, koska kumpaakin oli saatavilla yllinkyllin ja reissua oli jäljellä vielä melkoinen määrä.

Putous vielä kerran.

Uralta ei voi ainakaan eksyä Kevon reitillä.

Taukotörötys istuen.

Viimeinen täysi päivä Kevolla alkoi siis kahluulla ja sen jälkeen oli vuorossa vielä kerran nousu kanjonin päälle. Tälle päivälle olimme varanneet kokonaista 28 kilometriä käveltävää, joten olimme hyvin tyytyväisiä, ettei ylös-alas -kävelyä tulisi samalla tavalla kuin edellisinä päivinä. Tälläkin kertaa saimme syödä lounaan kodassa ja noin kymmenen kilometriä myöhemmin pysähdyimme Ruktajärven tuvalle syömään päivällistä.

Ruktajärven tupa

Viimeinen ateria koko porukalla.

Tuvalta oli vielä kymmenen kilometriä leiripaikalle, joten päivällisen tuoma energiatankkaus, sekä pidempi tauko tulivat oikeaan paikkaan. Tuvalla Mikko ja Pekka alkoivat tuumia, että olisikohan tämä vaellus tänään nähty ja matkan jatkuessa he tekivät useampia puhelinsoittoja, joilla selvittivät majoitus- ja kuljetusvaihtoehtoja. Oikeastaan etapin harjumaisema jäi omaan arvoonsa, kun poikien soittelu ja uumoilu olivat huomattavasti viihdyttävämpää showta.

Leiripaikalle viimeinen päästyämme oli vaellusporukkamme aika erkaantua. Teemu ja minä jäimme pystyttämään telttoja, kun Mikko ja Pekka lähtivät kävelemään viimeisiä kilometrejä Karigasniemen tien varteen, josta taksi tulisi heitä hakemaan. Ennen jäähyväisiä oli kuitenkin vielä pieni varustesäätö, sillä poikien ylimääräiset suklaat, särkylääkkeet ja jallut jäivät Teemulle ja minulle. Käytännössä jako tehtiin niin, että minä otin suklaat, Teemu särkylääkkeet ja jallut juotiin samantien pois.

Mikko ja Pekka tekevät exitin.

Kotiinlähtijöiden jatkettua matkaa ja meidän saatua teltat pystyyn ja soitot kotiin tehtyinä oli onneksi vielä aikaa istua tulen ääressä. Vaikka päivälle oli tullut jälleen noin kymmenen tuntia mittaa oli se ollut tähän astisen reissun kevein ja hyvä niin, sillä minulla oli hämmentävää kyllä vielä puoli litraa jaloviinaa jäljellä. Koska tapoihin ei kuulu kantaa alkoholia tunturista, tissuttelimme sen Teemun kanssa ruokaa tehdessä. Syötyämme höpöttelimme vielä hetken tulen ääressä ja sitten oli aika siirtyä yöpuulle. Tätä ennen saimme kyllä ihmetellä neljän jätkän pyöräilyporukaa, joka ajoi ohitsemme pimeyden jo laskeuduttua. He olivat menossa Kevolle polkupyörillä. Portaiden ja kahluiden täyttämä vaellusreitti ei tunnu ihan parhaalta pyöräilyyn, enkä ole ihan varma onko se muutenkaan sallittua Kevon alueella.

Ja niin on kaksi miestä ja kaksi telttaa jäljellä.

Vaelluksen seitsemäntenä päivänä meillä oli vielä pari kilometriä kävelyä Kevon alueella ja sitten oli aika siirtyä kymmenen kilometrin asfalttitaipaleelle, joka vei meidät Karigasniemelle varustetäydennyksien luokse.

Kevon reitin kävelemistä kahdessa ja puolessa päivässä en kyllä pysty suosittelemaan kenellekkään sen verran suorittamiseksi päivät menivät. Kyllä tälle alueelle kannattaa antaa pari päivää enemmän ja oikeasti nauttia hienoista maisemista ja leiripaikkojen palveluista.

10km pikitietä edessä, tätäkään en voi suositella vaelluskengät jalassa ja rinkka selässä.