Durabo: Kesäreissu osa 3 - Päiväretkiä Kiilopäältä

Korouoman jälkeinen lauantai iltapäivä ja sunnuntai menivät rennosti Posiolla sukuloidessa, joten maanantaina jaksoi taas pakata auton ja jatkaa kohti pohjoista. Lomareissun pohjoisin kohde oli Kiilopää, josta meillä oli kelohonkamökki varattuna. Tämä etappi myös tehtiin koko perheen voimin.

Saariselän portilla

Kiilopäälle päästyämme saimme huomata saaneemme saman mökin, joka meillä oli ollut kolme vuotta sitten. Tämä oli iloinen yllätys, sillä kyseisestä mökistä oli lyhyt matka niin saunalle kuin päärakennuksellekin. Loppupäivän vietimme Kiilopään pihapiiriin ja läheiseen tulipaikkaan tutustuen.

Kiilopään päärakennus ja Kiilopää tunturi

Meidän mökki

Savusaunan edusta

Tiistaina pakkasimme mukaan eväät ja ajoimme Vuotson kylän kautta Sompion luonnonpuistoon. Kymmenisen kilometriä kylältä tunturiin päin ajettuamme jätimme auton tien varteen ja otimme suunnaksi Pyhä-Nattasen tunturin.

Pari kilometriä hyvää polkua edessä.

Pitkoksilla on ilo kävellä

Alkumatka oli hyvää pitkospuuta, joten Aaro pystyi kävelemään tämän osuuden ongelmitta. Pitkoksien loputtua hän käveli vielä hetken kivistä polkua, mutta siirtyi sitten rinkkaan. Tämä nopeutti meidän etenemistä, mutta kovin kovaa vauhtia emme siltikään kulkeneet. Sen verran kivistä polkua kuljimme. Ja kyllähän vauhtiin vaikutti myös kokoajan jyrkähkö ylämäki.

Elina ja retkieväät

Aaro ja isi

Reitin loppupäässä polun pohja muuttui jälleen. Nyt se koostui isoista laattakivistä, joita oli yllättävän hyvä kävellä, kun vain vähän katsoi mihin jalkansa laittoi. Tässä vaiheessa Aaro siirtyi jälleen kävelymieheksi. Hänen kulkunsa laatoilla ei ollut kovinkaan nopeaa, mutta hauskaa hänellä tuntui olevan parasta reittiä etsiessä.

Vielä vähän ylöspäin.

Kun kivikko harveni, niin vauhti lisääntyi.

Pyhä-Nattasen huipun saavutettuamme söimme vähän välipalaa ja aloitimme paikkaan tutustumisen ja valokuvien räpsimisen. Palovartijan tupa oli pieni ja siisti. Kaksi ihmistä siellä mahtuisi hyvin yöpymään, mutta puita pitäisi tuoda mukana mikä oli iso miinus. Tuvan takana oli myös kivisen muurin takana suojaisa tulipaikka, jossa olisi varmasti joskus hienoa istua iltaa. Mitä enemmän näitä paikkoja katseli, sitä enemmän puiden raahaaminen tuvalle tuntui hyvältä idealta.

Seuraavaksi tutustuimme Pyhä-Nattasen silmiin pistävimpään kohteeseen eli korkeaan kalliomuodostelmaan. Vähän aikaa jouduimme kalliota ihmettelemään ennen kuin hyvä reitti sen päälle löytyi. En usko, että olimme koskaan pitäneet niin tarkkaa huolta mitä Aaro tekee kuin muodostelman päällä. Siellä ei saanut missään nimessä päästää kädestä irti.

Korkea kivimuodostelma..

Itse jouduin kiipeämään nopeasti alas ja nousemaan matalamman muodostelman päälle, jotta sain kuvat Elinasta ja Aarosta. Sen jälkeen piti palata vauhdilla kallion nousukohdalle, jotta sain autettua Aaron ja Elinan alas.

...jonka päältä on ollut hyvä palovartijan tarkkailla ympäröivää aluetta.

Huippu oli kyllä todella hieno ja saimme käytettyä yllättävän paljon aikaa siihen tutustumiseen. Lopulta oli kuitenkin aika keskittyä loppujen eväiden syöntiin. Ruokailun aikana huomasin vielä pienen hiirulaisen, joka seuraili touhujamme yllättävän läheltä. Eväsleivät ja keksit syötyämme ja kaakaot juotuamme, Aaro sai vielä jättää muutamia leipäpaloja hiirulaiselle.

Sitten oli aika jättää Pyhä-Nattanen taakse. Monesti olimme Elinan kanssa sen muodot nähneet Saariselän suunnalta ja nyt pääsimme viimein sen päälle koko perheen voimalla. Paikkaa ei voi kuin suositella, sillä sen verran hienot maisemat sieltä avautuu ja itse huippukin on ainutlaatuinen Suomessa.

Maisema Lokan tekojärvelle päin.

Alastulo sujui sangen joutuisasti, sillä tällä kertaa otin Aaron rinkkaan samantien. Jossain vaiheessa laskeutumista rinkassa oli pidemmän aikaa täysin hiljaista, joten pientä retkeilijää taisi alkaa väsyttää. Pitkospuille päästyämme Aaro oli kuitenkin jo hereillä ja valmis kävelemään loppumatkan.

Autolle päästyämme lähti huippua kohti juuri yksi juoksija sekä isompi perhe valmistautui retkeen. Meillä oli siis ollut hyvä tuuri, kun olimme saaneet olla siellä reilun tunnin omalla porukalla.

Päiväretken päälle pääsimme vielä illalla Kiilopään savusaunaan, joten päivää voi sanoa todella onnistuneeksi.

Keskiviikkona lähdimme jälleen aamusta liikenteeseen. Tällä kertaa kohde oli Pahaojan autiotupa, jonka historia kultalana ulottuu 1900-luvun alkuun. Automatkaa tuvalle vievän polun päähän tuli vain reilut kolmekymmentä kilometriä, mutta aikaa siihen meni melkein tunti. Varsinkin tien loppuosa oli yksi huonokuntoisimmista teistä, jota ole koskaan ajanut.

Parkkipaikalle päästyämme kävelimme koko porukalla tuvalle. Matkaa sinne tuli vain kilometri suhteellisen hyväkuntoista polkua, joten Aarokin pystyi kävelemään sen ongelmitta.

Kohti Pahaojan kultalaa

Tuvan pihapiiriin päästyämme tutustuimme alueelta löytyviin rakennuksiin, sekä kävelimme Sotajoen ylittävän riippusillan yli toiselle puolelle ja takaisin. Tämän jälkeen oli aika aloittaa lounaan teko autiotuvassa. Edelliset kävijät olivat kyllä jättäneet tuvan takaseinällä olevan takan alueen niin sotkuiseen kuntoon, että moinen jälleen jaksoi ihmetyttää.

Pahaojan tupa

Riippusilta Sotajoen yli

Ruuaksi teimme perinteistä riisi, tonnikala, tuorejuusto -pataa. Sen jälkeen oli vielä kahvien ja kaakaon vuoro, keksejä unohtamatta.

Lounas tuvalla.

Sitten oli aika kerätä tavarat reppuihin ja jättää Pahaojan pihapiirille hyvästit. Vielä ennen lähtöä Elina näytti tuvan lattialle hieman harjaa ja niin oli jälleen yksi tupa siistimmässä kunnossa meidän lähtiessä kuin se oli ollut sinne tullessa.

Ennen autolle lähtöä kävimme vielä katsomassa Pahaojan höyrykonetta. Kyllähän tätä vuosituhannen vaihteen aparaattia olisi hetken joutunut ihmettelemään jos sen luokse olisi osunut tietämättä mitään asiasta. Nytkin sitä jaksoi hyvän tovin tutkailla.

Höyrykone

Jälleen yksi Lapin nähtävyys nähtynä.

Matka autolle meni yllättävän nopeasti ja tuntia myöhemmin olimme taas mökillä Kiilopäällä, jossa tämänkin päivän kruunasi savusaunan upeat löylyt.

Torstai alkoi niin pilvisenä, että osa Kiilopään tunturia jäi piiloon. Päätimme silti lähteä käymään sen huipulla, sillä iltapäivälle oli luvattu vesisadetta.

Aaron toinen reissu Kiilopää huipulle.

Alkumatka meni mukavasti. Aaro käveli tasaisesti nousevaa polkua ja vaikka ilma ei ollut aivan parhaasta päästä, ei ainakaan satanut. Polun muuttuessa portaiksi nostin Aaron rinkkaan, sillä laudat olivat sangen märät ja vaikuttivat melko liukkailta.

Myös tuuli alkoi yltyä päästyämme pois puiden suojasta ja siksipä laitoimme Aarolle haalarin päälle. Tämä osoittautui hyväksi ideaksi, sillä vähän myöhemmin kävelimme pilven sisällä, jossa oli hyvin tuulista ja kosteaa.

Maisema alkaa hävitä.

Lopulta pääsimme huipulle, jossa emme viettäneet tällä kertaa kovinkaan kauaa aikaa. Kävimme laittamassa kiven Aaron kanssa huipulla olevan kummelin päälle samalla kun Elina kaivoi eväitä esiin. Ne söimme nopeasti kummelin tuulen suojaisella puolella. Ei kivikasa paljoa suojaa antanut, mutta oli siellä hieman mukavampi natustaa muutama keksi ja ottaa hieman vettä. Otin vielä muutamia pilvisiä kuvia, minkä jälkeen oli aika lähteä alaspäin.

Kiilopään huipulla on kummeli poikineen.

Aaro lisää kiven huippukekoon.

Nopeat eväät.

Alempana sää taas parani.

Tälle päivälle ei savusauna lämmennyt, mutta Kiilopään kodassa tarjottiin valurautapannulettuja. Niitä nautittuamme kävimme vielä paistamassa makkaraa läheisellä tulipaikalla ja niin alkoi reissun ulkoilut olla takana.