Lähiputouksella

Alkuviikosta kävin läheisellä ulkoilureitillä pitkästä aikaa lenkillä koiruuksien kanssa ja noin puolessa välissä matkaa huomasin hakkuuaukean toisella laidalla yllättävän näyn. Sinne oli kehittynyt mukavanoloiset putoukset. Niiden korkeutta oli paha arvioida matkasta ja illan hämäryydestä johtuen, mutta sen verran hyviltä ne näyttivät, että seuraavan lähiretkemme kohteesta ei ollut enää epäilystäkään.

Jääputous pongattu iltalenkillä

Sunnuntai aamupäivällä keräsimme siis reppuihin kiipeilyvarusteet ja evästä putouksen tarkistusretkeä varten. Myös Aarolle otettiin valjaat mukaan, josko kalliolla olisi annettavaa myös pienimmälle seikkailijalle.

Retkeilijöillä vauhti päällä..

..kohti putouksia.

Putouksille tuli kotiovelta matkaa vajaa kilometri ja suurin osa siitä oli alamäkeä, joten pulkan kanssa olimme perillä melkoisen nopeasti. Ainoa vähän hitaampi osuus oli hakkuuaukea ja siitä oli joku mennyt yli lumikengillä, joiden uraa seuraten pääsimme  helposti tämän pätkän.

Viimeiset metrit perille.

Itse putoukset olivat huomattavasti hienommat, mitä olin uskaltanut toivoa. Korkeutta oli vajaat kahdeksan metriä ja parin helpon linjan lisäksi löytyi myös yhdeksänkymmentä asteinen kohta.

Jäälinjojen tarkastelua.

Hetken kulutta minulla oli jo kiipeilyvarusteet päällä ja lähdin sooloamaan loivinta kohtaa ylöspäin köyttä perässä vetäen. Tällä välin Elina ja Aaro laittoivat pulkan ja istuma-alustan vähän kauemmaksi ja katselivat nousua. Reitti ylös oli todella helppo, mutta kyllä sitä vaan ottaa nousun normaalia varovaisemmin, kun ei ole löydessä kiinni ja korkeutta tulee kuitenkin jonkin verran.

Köyden vienti soolonousuna.

Ylös päästyäni tein ankkurin puuhun ja laskeuduin alas. Näin meillä oli yläköysi helpoimmalla kohdalla ja seuraavana oli kiipeilyvuorossa Aaro. Edellisenä kesänä ostamani kokovartalovaljaat sopivat nyt hänelle todella hyvin ja niinpä pikku-jätkä oli hetken kuluttua köydessä kiinni ja valmiina nousuun. Putouksen loivimmalla kohdalla oli sen verran lunta, että Aaro ei tarvinnut muita apuvälineitä kuin kädet ja jalat. Vaikka taisi nousua helpottaa melkoisesti, että vedin häntä köydellä vähä vähältä ylöspäin. Puoleen väliin päästyään Aaro oli valmis, joten laskin hänet alas. Vielä ei jalat seinällä taktiikka oikein toiminut, mutta onneksi putousta pääsi hyvin alaspäin myös peppumäkeä.

Valjaat pikku-seikkailijalle.

Alas päästyään Aaro päätti, ettei yksi kerta vielä riittänyt, joten oli aika hänen toistonousulle. Jälleen edettiin samalla tavalla eli Aaro käytti jalkoja ja vähän käsiä ja minä vedin köydellä nousijaa ylöspäin. Tällä kertaa etenimme jo putouksen puoleen väliin ja olisi pikku-jätkä halunnut ylemmäskin, mutta päätimme tämän korkeuden jo riittävän. Myös luvatut kaakao ja keksit auttoivat kiipeilyinnon laannuttamisessa.

Ja ei kun kiipeämään.

Aaron ja minun juodessa kaakaota oli Elinan vuoro laittaa pitkästä aikaa valjaat päälle, raudat jalkoihin ja tarttua hakkuihin. Kaiken ollessa valmista Aaro siirtyi vähän kauemmaksi pulkan päälle keksejä nauttimaan ja Elina aloitti kauden ensimmäisen jäänousunsa. Kiipeily meni todella hyvin ja sen aikana saimme myös treenata vähän normaalista poikkeavaa köysitoimintaa, kun minun piti laittaa Aarolle rukkaset käsiin yhdessä välissä. Onneksi tämä tapahtui Elinan seisoessa hyllyllä, joten hän ei joutunut roikkumaan minun säätäessä Aaron rukkasten kanssa.

Elinan vuoro aloittaa kiipeilykausi.

Nousu etenee tyylipuhtaasti.

Elinan päästyä alas oli kuulemma jälleen Aaron vuoro, joten selvästi laji oli ensikertalaiselle mieleen. Sitten oli vielä kerran minun vuoro, joten pääsin viimein kokeilemaan putouksen jyrkintä kohtaa. Se meni sen verran mukavasti, että ensi viikolla voisi vielä pyörähtää paikan päällä parin ruuvin kanssa ja hommata siitä kauden viimeinen liidi.

Nousuni jälkeen kaikki olivat saaneet kiivettyä hienot linjat ja eväätkin oli syöty, joten oli aika lähteä kotia kohti. Tulomatkan pulkkamäki oli nyt minulle hyvä sunnuntai-treeni, sillä Aaro istui mielellään pulkassa myös ylämäkeen.

Reitit noustu ja eväät syöty, joten kotia kohti.

Niin oli onnistunut ulkoiluaamupäivä taas takana ja mikä hienointa, meille löytyi hyvät treeniputoukset kävelymatkan päästä. Vaikka niillä ei paljoa korkeutta olekkaan, niin kyllä vajaan kilometrin matkan kotiovelta mielellään kävelee, jotta vähän pääsee nakuttelemaan.

Korouoma 2016 - Revontuli

Motivaatio tämän vuotiseen Korouoman reissuun oli paria viikkoa ennen lähtöä syystä tai toisesta täysin kadoksissa. Jos matka- ja majoitusvalmisteluita ei olisi tehty jo hyvissä ajoin, niin olisi koko juttu saattanut jäädä tältä vuodelta väliin. Onneksi meillä oli Piippukota varattuna ja Samilla lentoliput Rovaniemelle hommattuna, sillä nämä useampaa kuukautta aikaisemmin hoidetut hankinnat pakottivat laskeutumaan jälleen rotkon pohjalle pariksi päiväksi jäätä kiipeämään.

Motivaation keräämistä tulta tuijottaen

Haettuani Samin keskiviikkona kahden jälkeen Rovaniemen lentokentältä ja nopeasti kaupassa käytyämme, pääsimme Piippukodalle pimeän jo laskeuduttua. Meillä oli ollut ajatuksena, että olisimme kiivenneet jo jotain helppoa ensimmäisenä iltana otsalamppujen valossa, mutta koska pääsimme vasta seitsemän pintaan perille jätimme suunnitelman väliin. Otimme mieluummin makkaraa, makaroonia ja parit oluet mukaan ja siirryimme laavulle tulta tuijottamaan ja illallista tekemään.

Torstai alkoi harmaana ja sateisena, mutta putouksille vievää uutta Koronjää -reittiä kulkiessani huomasin viimeisten päivien motivaation puutteen hävinneen. Hyvässä kunnossa olevaa reittiä oli ilo kävellä ja matka taittui hyvää tahtia Revontuli-putousta kohti. Olimme jo pari vuotta uumoilleet kyseiselle putoukselle menoa, mutta aina se oli jäänyt. Nyt sinne pääsi kuitenkin hyvää tahtia ensin merkittyä ulkoilureittiä kävellen ja lopuksi lumihangessa juuri ja juuri näkyvää polkua pitkin kahlaten.

Koronjää-reitillä on kyllä maisemat kohdallaan

Pienen lumikahlauksen jälkeen Revontuli-putouksella

Putouksen alle päästyämme ei jäänyt epäilystäkään, olimme todellakin tehneet oikean valinnan tänne tullessamme. Revontuli-putous ei ollut kovin leveä, mutta korkeutta ja monipuolisuutta siltä löytyi. Hetken aikaa putousta ihmeteltyäni oli noustava linja valittu ja oli aika räkätä varusteet päälle ja aloittaa päivän ensimmäinen nousu.

Jään päällä oli paksu kerros lunta.

Reitin alku osoittautui yllättävän raskaaksi. Alhaaltapäin reitti oli näyttänyt suhteellisen loivalta, mutta hetken aikaa kiivettyäni se ei enää moiselta tuntunut. Tähän saattoi myös vaikuttaa, ettei tämän vuotisten treenien määrää voinut ihmeemmin kehua.

Jää oli yllättävän kovaa, mutta onneksi ruuvit upposivat suhteellisen vaivattomasti.

Vähä vähältä sain raahattua itseäni ylöspäin ja yllättävän kovasta jäästä, huurtuvista laseista ja taivaalta tulevasta vedestä huolimatta sain itseni viimein pienelle hyllylle noin puoleen väliin putousta, jossa oli hyvä levätä jonkin aikaa. Tähän mennessä olin tietenkin taas käyttänyt suurimman osan ruuveista, joten loppureitillä jouduin olemaan huomattavasti tarkempi varmistusten kanssa.

Hyllyn jälkeen reitti hieman helpottui, mutta myös lumen määrä jään päällä lisääntyi huomattavasti. Seuraavat metrit etenin siis ensin hakulla lunta pois kaapien, sitten pari muuvia edeten ja lopulta oli taas aika ruuvata.

Maisemat kohdallaan.

Jääputousta ei ollut jäljellä enää montaakaan metriä, kun ruuvit viimein loppuivat. Tässä vaiheessa tulin kuitenkin hyvän kokoisten jääpuikkojen kohdalle, joiden tyven ympärille uskalsin laittaa varmistuksen slingillä ja sulkkarilla. Hieman jouduin kyllä kaivertamaan puikon alaosaa, jotta slingi varmasti pysyi paikoillaan.

Jääpuikko henkisenä varmistuksena.

Tämän hieman epäilyttävän varmistuksen jälkeen oli jäljellä enää pieni poikkari ja viimeinen puolentoista metrin jyrkänne. Onneksi sen päällä kasvoi ohut koivu, jonka ympärille pystyin pujottamaan vielä yhden slingin. Tämäkin varmistus lisäsi varmuutta huomattavasti, sillä jyrkän osan jälkeen alkoi syvä ja upottava lumihanki. Rinne oli niin jyrkkä, että ilman rautoja ja hakkuja en olisi sille ollut valmis lähtemään.

Aikani jyrkässä ylämäessä kahlattuani pääsin viimein kuusen luokse, joka soveltui ankkuriksi. Hetkeä myöhemmin olin jo puussa kiinni, ja niin oli Revontuli-putous kiivetty. Vaikka pariin otteeseen oli tuntunut todella pahalta en ollut kuitenkaan tullut kertaakaan köyteen ja niin olin selvinnyt koittelemuksesta puhtaasti. Tämä oli ilman epäilystä yksi raskaimmista nousuista, jonka olen jäällä kiivennyt. Jälleen kerran sai huomata miten hyvät fiiliset hienosta noususta saakaan. Eikä tässä vaiheessa haittaa vaikka vaatteet olisivat bokseita myöten märät ja viileä alkoi hiipiä luihin ja ytimiin.

Jonkun aikaa jouduimme huutamaan Samin kanssa toisillemme, jotta hän sai selville, että nyt sai kiivetä. Lopulta kommunikointi onnistui ja oli Samin vuoro nousta reitiltä varmistukset puhdistaen.

Reitti kulki suunnilleen köyden linjaa seuraten.

Samin päästyä ylös oli minun vuoro laskeutua alas hakemaan reppu, kaakaota, eväsleivät ja untuvatakki. Takaisin ylös noustuani pidimme siis evästauon erittäin hienoissa maisemissa. Tämän jälkeen  kumpikin kiipesi vielä pariin kertaan yläköydellä ja sitten oli aika laskeutua päivän viimeisen kerran putouksen juurelle, kerätä varusteet reppuihin ja suunnata takaisin kodalle.

Yläköydellä nousu tuntui jälleen melkoisen helpolta.

Evästauko huipulla

Kodalle päästyämme ensimmäinen tunti meni perinteisesti varustesäädön, kaminan lämmityksen ja päivällisen merkeissä. Vatsat täyteen saatuamme pystyi sitten viimein rentoutumaan kirjan parissa välillä virvokkeita nauttien, eikä illallisen jälkeen tarvinnut tälläkään kertaa unta houkutella.

Lumisia polkuja kirjastoon

Tänään pakkanen laski viimein sellaisiin lukemiin, että pidempään kestävä ulkoilu alkoi taas kiinnostaa. Olin jo muutamana päivänä koiria ulkoilluttaessa huomannut, että meidän lähipolkuja kuljetaan myös näin talviaikaan. Sen verran hyvin tallattuina ne lähtivät tien varresta.

Aamun pikku-kakkosen jälkeen laitoimme siis Aaron kanssa ulkoiluvaatteet päälle ja lähdimme lähipolkuja tutkimaan. Aaro sai itse valita halusiko lähteä metsäretkelle rinkassa vai pulkassa. Hän valitsi rinkan, joten sillä sitten lähdettiin liikenteeseen. Minulla ei tarvinnut tietenkään olla kovinkaan paljoa päällä, sillä perinteisesti rinkan kantaminen pitää lämpimänä. Aarolle puin käytönnössä samanverran vaatetta kuin kovemmilla pakkasilla, sillä hän istuisi suurimman osan matkasta rinkassa.

Valmiina metsäretkelle

Polkua jonkin matkaa käveltyäni sain yllätyksekseni huomata, ettei metsässä mennyt vain yksi vaan useampia polkuja. Mukava huomata, että lähialueen ihmiset ulkoilevat myös talvipakkasilla. Tallattua polkuja riittikin lähimetsän halki aina kirjastolle vievälle tielle asti, joten etenimme hyvää vauhtia retken kohdetta kohti.

Kävelyn aikana Aaron näki paljon mielenkiintoisia asioita rinkasta, joten perinteiseen tapaan meidän kulkumme kyllä kuuli pidemmänkin matkan päähän. Puiden alla oli hänen mielestä majoja, mietimme mitä eläimiä metsässä oli ja monet muut pikkuasiat herättivät pikku-jätkässä kysymyksiä ja kommentteja.

Polut olivat yllättävän hyvin tallattuja

Vajaan kilometrin metsätaipaleen jälkeen kuljimme vielä vähän matkaa tietä pitkin ja niin olimme Karhusuon kirjastolla. Nykyisin avainkoodilla viikonloppunakin avautuva kirjasto on kyllä hieno palvelu. Aikaisemmin ehdimme käydä siellä ehkä kerran kuukaudessa, mutta nyt kirjastossa voi käydä milloin meille sopii.

Mikäs se ovikoodi olikaan?

Kirjastossa valitsimme pari uutta kirjaa ja söimme pienet eväät, minkä jälkeen lähdimme takaisinpäin samaa reittiä. Heti polulle päästyämme Aaro alkoi ilmoitella rinkasta, että hän voisi kävellä. Pidin häntä kuitenkin siellä vielä alkumatkan ylämäen, jotta matkamme etenisi joutuisammin.

Kotia kohti.

Tasaiselle osuudelle päästyämme laskin Aaron alas rinkasta ja niin matkanteko hidastui, mutta eipä tuo hyvällä ilmalla haitannut. Aaro halusi myös kokeilla mukanani ollutta vaellussauvaa ja olipa siinä ihmettelyn aihetta, kun pitkästä teleskooppisauvasta sai lyhyen sauvan pienemmälle retkeilijälle.

Pikku-retkeilijä on jalkautunut.

Kuljimme melkein koko lopun polkuosuuden pienten jalkojen tahtiin, mutta usean lumihankeen pyllähdyksen jälkeen Aaro päätti, ettei jaksaisi enää tielle asti omin voimin. Rinkkaan en jaksanut häntä enää laittaa, joten viimeiselle parin sadan metrin matkalle otin hänet syliin. Voinpa sanoa, että tällä pätkällä tuli allekirjoittaneelle melkoisen kuuma loivaan ylämäkeen topattua viidentoista kilon retkeilijää kantaessani. Onneksi lopun kotitie taas käveltiin, joten perille päätyämme omakin oloni oli jo hieman parempi.

Aikaa retkeen meni melkein pari tuntia ja matkaa tuli yhteensä 2,4 kilometriä. Matkavauhti ei siis päätä huimannut, mutta ulkoiluna tämä oli sangen verraton. Sen verran hyvin lounas pikku-retkeilijälle maistui, eikä päiväuntakaan tarvinnut kauaa odottaa.

Kotitiellä

Viikko pakkasta riittää

Lämpötila laski tapaninpäivänä viimein pakkasen puolelle täällä etelässä. Ja sehän tarkoittaa perinteisesti, että viikon kun jaksaa odottaa, niin voi lähteä Kauhalaan jäätä naputtamaan.


Tänä vuonna jäätä ei ehtinyt kuitenkaan kertyä sen vertaa, että edes vasemman puoleisella putouksella olisi voinut liidata. Yläköydellä sai onneksi parit nousut tehtyä, joten jääkiipeilykausi saatiin tälle talvelle avattua.

Aurinkoinen jouluretki

Tällekään vuodelle ei tullut Etelä-Suomeen lumista joulua, mutta onneksi saatiin toiseksi paras vaihtoehto eli aurinkoinen aatto-päivä. Jouluvalmistelut olivat myös sen verran hyvällä mallilla, että pystyimme käyttämään päivän aurinkoisimman hetken hyväksi ja lähteä koko porukalla pienelle retkelle.

Tonttu-konkkaronkka polulla.

Matka taittuu hyvin rinkassa.

Kotiovelta läheiselle näköalapaikalle on matkaa vajaa kilometri, joten se sopi mitä parhaiten retken kohteeksi. Meno matkan Aaro kulki rinkassa, jolloin alun ylämäki meni joutuisasti. Perille päästyämme katseltiin maisemia, Aaro teki omat seikkailunsa ja syötiin eväät eli joulupiparit ja pari palaa suklaata.

Maisemat ovat kohdallaan kallion päällä.

Kalliolla on myös paljon seikkailtavaa.

Matka kotiinpäin on alamäkeä, joten sen Aaro sai kävellä kokonaan. Kyllähän sitä saa kivisellä polulla välillä vähän jännittää, kun pikku-jätkän vauhti alkaa kiihtyä, mutta hyvin päästiin takaisin kotiovelle. Pari kertaa tietenkin sattui pieniä pyllähdyksiä, mutta ne nyt kuuluvat asiaan.

Kävellen kotia kohti.

Välillä pitää vähän levähtää.

Reilun tunnin metsäretken jälkeen voikin sitten ottaa loppupäivän rennosti syöden ja pukkia odotellen.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2016 kaikille blogin lukijoille!

Vaellus 2015 - Pöyrisjärvi

Lemmenjoelta siirryimme hetkellisesti Puljun erämaahan. Käytännössä kuljimme Puljun alueella Peltotunturin yli eli noin kuusi kilometriä, minkä jälkeen alkoi reissun viimeinen etappi Pöyrisjärven erämaassa.

Hetki Puljun erämaassa

Pari legia Pöyrisjärvellä kuljettuamme söimme päivällisen Hietajärven rannalla, jonka jälkeen matka jatkui hiekkaisella uralla vielä kolme legiä. Viimeisen legin aikana ilta alkoi jo hämärtää ja kiinnostus kävelemistä kohti oli sangen matala. Onneksi meillä ei ollut enää kuin hiekkadyyneiltä pienen lammen rantaan laskeutuminen ja vajaan kilometrin matka soisessa maastossa Naltijärven autiotuvalle. Matkaa päivälle tuli lopulta kolmekymmentä kilometriä ja sen kyllä tunsi jaloissa.

Tällä osuudella ei ihan helposti eksy uralta

Perillä meitä odotti neljä kalastajaa ja yksi metsästäjä koiransa kanssa, sekä todella kuuma tupa. Metsästäjä oli saanut riekkoja päivän aikana ja paistoi niitä nyt tuvan kaminalla. Tämä tarkoitti, että kaminaa oli pidetty hyvän tovin hehkuvana.

Metsästäjä oli saapunut tuvalle kävellen, mutta kalastajat olivat tulleet autolla. He olivat myös olleet siellä jo useamman päivän ajan. Tämä oli siis malliesimerkki autiotuvan väärinkäytöstä. Pystyimme antamaan tämän heille tällä kertaa helposti anteeksi, sillä saimme pummattua heiltä oluet iltajuomiksi. Voinpa sanoa, että olut maistui tässä vaiheessa reissua todella hyvältä.

Illallisen jälkeen oli aika käydä nukkumaan ja tällä kertaa tein kyllä todella huonon päätöksen nukkumapaikan suhteen. En jaksanut alkaa laittamaan telttaa pystyyn, joten tein punkan tuvan ylälaverille. Ja kuten arvata saattoi, usean tunnin päällä pidetystä kaminasta hohkava kuumuus piti huolen, että saimme nukkua reilusti yli kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. Tähän kun vielä lisätään viiden miehen kimppa-kuorsaus, niin surkeiden yöunien resepti oli täydellinen.

Onneksi olimme Teemun kanssa huomattavasti kalastajia tehokkaampia aamutoimissa, joten saimme tehdä aamupalan rauhassa pöydän ääressä heidän vielä heräillessä. Metsästäjä oli hoitanut omat aamutoimensa ennen kuin sain edes silmiä auki, joten hän jatkoi jo reissua, kun me söimme vielä aamupuuroa.

Koko aamun minulla teki mieli vähän piikitellä kalastajia autiotupien käyttöetiikkaan liittyen, mutta pidin tuumailut omana tietonani. He olivat myös lähtemässä tämän päivän aikana ja mitäpä kommenttini olisivat oikeastaan auttaneet. Mukavia miehiä he kuitenkin olivat.

Olimme päässeet vajaan kilometrin päähän tuvasta, kun mieleeni tuli surullinen huomio. Olin ensimmäisen kerran tällä reissulla unohtanut ottaa kuvaa yöpaikastamme. Onneksi minulla on useita kuvia Naltijärven tuvasta, joten tilanne ei ollut kovin paha katastrofi.

Muutamaa sataa metriä myöhemmin saavuimme päivän ensimmäisen joen rannalle. Aikaisempina vuosina joen yli oli mennyt huonokuntoinen silta, mutta nyt se oli vedetty maihin. Kapean, mutta hieman liian syvän joen ylitystä tuumaillessani Teemu teki yllättävän ratkaisun. Hän otti hieman vauhtia ja juoksi joen yli. Kyllähän ne kengän varret hänelläkin kävivät jokusen kerran pinnan alla, mutta suhteellisen kuivin jaloin hän taisi ylityksestä selvitä. Tässä vaiheessa en itsekkään jakanut enää sandaaleita vaihtaa vaan juoksin myös joen yli. Minun matalammista varsista sitten pääsi jonkin verran vettä sisään, joten seuraavat tunnit sain kävellä märillä sukilla.

Käkkälöjoen ylitys

Pari kilometriä myöhemmin oli vuorossa Käkkälöjoen ylitys, joka oli sen verran leveä, että vaihdoimme suosiolla sandaaleihin. Seuraavat kolme legia menivät Lenkihaan tunturin ylitykseen. Pari vuotta aikaisemmin tämä osuus oli mennyt todella nopeasti, mutta nyt tuntui, ettei Lenkihaan tupa meinannut millään tulla näkyviin.

Jälleen Lenkihaan tuvalla

Lopulta pääsimme tuvalle asti lounaan syöntiin. Tässä vaiheessa alkoi olla sellainen nälkä, että lounasta ei olisi halunnut odottaa enää yhtään kauempaa. Tuvalla istuminen oli sen verran mukavaa, että lounaan jälkeen meillä meni melkein tunti ennen kuin pääsimme taas liikenteeseen.

Loppupäivä oli sitten samaa helppoa uraa kuin viimeiset neljäkymmentä kilometriä olivat olleet. Edellisen päivän pituus ja huonosti nukuttu yö vaikuttivat kuitenkin ainakin minuun todella pahasti ja kävely oli tänään todellista tervan juontia. Ei jaksanut, eikä kiinnostanut. Tauoilla huomasin, että oli parempi keskittyä vain suklaan syöntiin, sillä kaikki mitä Teemu sanoi tai teki tuntui tänään ärsyttävän. Myös tuuli yltyi päivän aikana todella kovaksi, joten kauniit syyspäivät olivat tältä reissulta takana.

Hieno leiripaikka Retkajärven rannalla

Leirin pystytimme sangen hyvissä ajoin Retkajärven rannalle. Ja vaikka kävely ei kiinnostanutkaan koko päivänä, niin matkaa sille kertyi noin 20km. Meillä oli ollut alunperin tarkoitus kävellä hieman pidemmälle, mutta seuraavalle leiripaikalle olisi ollut vielä turhan paljon matkaa. Valitsemamme paikka osoittautui myös sen verran tasaiseksi ja sen vedenottopaikka helpoksi, että olisi ollut sääli jättää se käyttämättä. Pieni miinuspuoli paikassa oli, että joku oli jättänyt puolet kalansaaliistaan leirin viereiseen kivikkoon. Onneksi kalat eivät vielä haisseet, joten niistä oli vain visuaalista haittaa jos vettä hakiessa katsoi väärässä kohdassa väärään suuntaan.

Tällekään illalle ei leirielämä ihmeemmin kiinnostanut kumpaakaan. Söimme makaroonia heti leirin pystyyn saatuamme ja sen jälkeen siirryimme telttoihin jurottamaan. Yhdeksän maissa kömmimme ulos ruuan laittoon, jonka jälkeen jaoin jalluni viimeiset sentit kristillisesti kummankin kuppeihin.

Makuupussiin päästyäni taisi ainoa ajatus ennen nukahtamista olla, "Olen niin valmis lähtemään kotiin täältä."

Reissun toiseksi viimeinen aamu alkoi harmaana ja tuulisena, mutta kävelyhalut olivat jälleen hyvin nukutun yön jäljiltä korkealla. Mikä oli hyvä juttu, sillä kartan mukaan tästä päivästä tulisi yksi matkan rankimmista.

Edessä suota, koivikkoa ja ylitettäviä jokia.

Kävelyn aloitimme suuntaamalla suoraan länttä kohti ja näin jätimme pari päivää seuraamamme uran taakse. Päivän ensimmäinen kahluu oli Suukisjoen yli ja sille päästäksemme jouduimme jo kävelemään tunturikoivikossa, joka muuttui välillä hyvinkin soiseksi.

Päivän ensimmäinen kahluu rauhallisen, mutta syvän Suukisjoen yli.

Suukisjoki oli tältä kohti sangen syvä, eikä lähimailla ollut yhtään koskea. Menimme siis yli mahdollisimman matalasta kohtaa, mutta siinäkin meinasi boksereiden lahkeet kastua. Ylitys itsessään oli todella helppo, sillä joki virtasi laiskasti ja siinä oli hyvä hiekkapohja.

Ylityksen jälkeen oli vuorossa jonkin matkaa todella vetistä suota, minkä jälkeen pääsimme taas nousemaan tunturiylängölle. Sinne päästyämme pidimme lounastauon ensimmäisen vastaan tulleen lammen rannalla.

Joutsenia

Matkaa jatkaessamme törmäsimme seuraavalla lammella uivaan joutsenperheeseen. Harmaan poikasen uidessa meistä poispäin, piti lentoon lähtenyt äiti-joutsen melkoista elämää lammen ympärillä. Yritimme siis pitää niin hyvää vauhtia, kun soisessa maastossa pystyimme, jotta pääsimme perhettä häiritsemästä.

Hetken aikaa maisemat olivat todellakin kohdallaan.

Legiä myöhemmin ohitimme Rautujärven, jonka rannalla olimme pitäneet leiriä kymmenen vuotta aikaisemmin. Näillä main alkoi myös nousta mieleen ymmärrys, että parin tunnin päästä odottava Pöyrisjoen ylitys olisi samaisesta paikasta, josta emme päässeet yksitoista vuotta sitten yli. Päätimme kuitenkin, ettemme vaihtaisi suuntaa. Varma ylityspaikka olisi vaatinut yli viiden kilometrin koukkauksen, emmekä halunneet moista enää tehdä. Luotimme siis, että vedet olisivat alhaalla ja että olimme nyt kokeneempia kahlaajia kuin edellisellä kerralla, joka oli ollut Teemulle toinen vaellus ja minulle ensimmäinen.

Päivän ainoa osuus mukavaa etemistä

Rautujärven jälkeen laskeuduimme Valkamajoen rantaan, joka oli päivän toinen kahluu. Tällä kerralla osuimme mitä parhaimman pikkukosken kohdalle ja joki ylitettiin heittämällä.

Valkamajoen yli pääsimme helpon pikku kosken kohdalta.

Valkamajoen jälkeen jatkoimme matkaa seuraavat kilometrit suossa rämpien, kunnes saavuimme Majavajoen rannalle. Se meinasikin olla todella paha este, sillä joki oli hyvin syvä ja mutainen. Itse uumoilin jo joen ylitystä paria kaatunutta koivua käyttäen, mutta onneksi järki voitti ja seurasimme jokea alavirtaan kunnes löysimme matalamman kohdan, josta pääsi kiviä pitkin taiteillen yli.

Majavajoelta ei ollut pitkäkään matka Pöyrisjoelle, mutta koko matka oli todella ärsyttävää pajukkoa, joten matkan teosta ei tällä osuudella meinannut tulla mitään. Lopulta pääsimme kuitenkin Pöyrisjoen rannalle ja edessämme kohisi Mellakoski.

Pöyrisjoki antoi vastusta ihan kunnolla

Pienen uumoilun jälkeen valitsimme parhaanoloisen kohdan ylittää kosken ja niin alkoi pitkä kahluu. Matka oli tällä kertaa huomattavasti muita reissun ylityksiä pidempi, sillä emme päässeet suoraan yli vaan jouduimme kulkemaan pitkän matkaa koskessa parasta väylää etsien.

Lopulta Pöyrisjoki ylitettiin ja niin oli reissun viimeinen vaarallisempi osuus takana. Ylityksen pituuden huomasi jalkoja kuivatessa, kun veri alkoi niissä taas kiertää ja varpaita kihelmöi oikein kunnolla. Housut ja kengät päälle saatuamme siirryimme hieman parempaan paikkaan ja nautimme reissun viimeisen voi-makaroni -päivällisen.

Päivällisen jälkeen pääsimme vähän matkaa uraa pitkin, jota ei oltu merkattu karttaan. Ura vei kuitenkin liikaa pohjoiseen, joten jouduimme jättämään sen taakse ja kääntymään jälleen länttä kohti. Tämän jälkeen kuljimme kolmisen kilometriä ensin soistuneessa koivikossa ja sen jälkeen muuten vain märällä ja kuoppaisella maaperällä.

Reissun viimeinen ja huonoin leiripaikka.

Vuomajärvien välissä kulkevan kannaksen kohdalle päästyämme alkoi olla aika löytää leiripaikka, mikä ei ollut ihan helppoa. Vaikka maasto oli kuivaa näillä main, oli se kaltevaa ja kuoppaista. Aikamme etsiskeltyämme löysimme kummallekin teltalle välttävän paikan. Oma telttapaikkani oli reilusti reissun surkein, joten jouduin nukkumaan mennessä laittamaan vaatteita makuualustan alle saadakseni sen edes suunnilleen suoraan.

Viimeisenä aamuna suoritimme aamutoimet ennätysajassa ja lähdimme seuraamaan polkua, joka johti Vuomavaaran päälle. Toivoimme, että polku kääntyisi enemmän länteen, mutta niinhän se ei tietenkään tehnyt. Jouduimme siis jättämään tämänkin polun taakse ja nousemaan Mahkuvaaran kivisiä rinteitä poluttomassa maastossa.

Reilun parin viikon sänki alkaa näkyä.

Mahkuvaaran toisella puolella meitä odotti iloinen yllätys, sillä siellä kulki todella vahva mönkijäura juuri oikeaan suuntaan. Sitä pitkin etenimme hyvää vauhtia kohti Ainuppivaaraa. Reissun viimeisen lounaan söimme pienen Lompolon rannalla ennen vaaran ja sen takana nousevan Palkisoivin päälle nousemista.

Viimeisen päivän kruunasi juuri oikeaan suuntaan kulkeva ura.

Lounaan jälkeiset pari legia etenivät todella hyvää tahtia tunturiylängöllä kulkevaa uraa seuraten. Kolmisen kilometriä ennen Näkkälää saimme vielä vähän jännitystä, kun Enontekiön kaksi taksia olivat varattuja ja kolmannelle emme meinanneet saada numeroa. Lopulta saimme tähän taksiin yhteyden ja kuski lupasi tulla hakemaan meitä Näkkälästä noin neljänkymmenen minuutin kuluttua.

Viimeiset kilometrit kuljimme siis melkoista pikamarssia, jotta ehtisimme taksille ajoissa. Saimme kulkea alamäkeen, mutta silti tämä legi tuntui todella pitkältä. Näkkälään pääsimme hieman taksin tulon jälkeen ja muutamaa minuuttia myöhemmin ajoimme jo hyvää vauhtia kohti Hettaa ja Hotelli Jussan tupaa.

Puoli tuntia jäljellä.

Hotellin pihasta löysimme Passatin, kuten tarkoitus olikin, mutta pieneksi pettymykseksi saimme havaita, että siihen oli jätetty valot päälle. Akkuhan oli tyhjentynyt viikon aikana täydellisesti, joten jouduimme hakemaan laturin läheisestä moottorikelkkojen huoltoliikkeestä. Onneksi auto oli hotellin pihassa, eikä tunturin kupeessa jonkun pikkutien varressa, joten tämä loppusäätö ei harmittanut paljoakaan.

Akun alkaessa latautua siirryimme saunomaan ja sen jälkeen syömään. Illan aikana joimme vielä muutamat oluet, joiden jälkeen unta ei tarvinnut kauaa puhtaiden lakanoiden välissä houkutella.

Keskiviikkona starttasimme auton kahdeksan maissa ja suuntasimme etelää kohti. Teemu jäi kyydistä Vaajakoskella, josta Sari kävi hänet hakemassa kotiin. Itse ajoin vielä loppumatkan Espooseen ja olin kotona yhdeksän pintaan.

Niin oli useamman vuoden suunnitteilla ollut pitkä vaellus viimein tehty. Tällä kertaa vaellus ei loppunut heti alkuun vaan lopussa oli jo aidosti valmis pääsemään kotiin. Reissu oli myös huomattavasti rankempi, mitä olimme osanneet odottaa. Kaiken kaikkiaan vaellus oli kuitenkin onnistunut ja juuri niin täysivaltainen kokemus kuin olin toivonutkin.