Korouoma 2015

Jos pitäisi valita yksi kiipeilypaikka ylitse muiden Suomessa, olisi se ilman epäilystä Korouoma, sillä sinne kulminoituu koko oman kiipeilyni ydin. Korouoma antaa ulkoilua hienoissa maisemissa, seikkailullista kiipeilyä omia rajoja hipoen, sekä luonnonrauhaa että hyvää kiipeilyhenkistä seuraa.

Tänä vuonna Korouoman reissu oli kokonaisvaltaisempaa paikan päällä oloa kuin muutamana edellisenä kertana, sillä olimme varanneet Samin kanssa Piippukodan kolmeksi yöksi. Siinä sitä sitten sai kiivetä hämärään asti ilman että aina tarvitsi raahautua viimeisillä voiman rippeillä pois kanjonista. Illat sai ottaa tällä kertaa kodalla rauhallisesti, syöden ja juoden hyvin. Myöhään ei iltaisin tarvinnut kuitenkaan kukkua, sillä pitkän ulkoilupäivän jälkeen uni tuli kymmenen pintaan ilman ongelmaa.

Piippukota

Pohjoiseen tulimme edellisen vuoden tapaan autojunalla, joten Korouoman parkkipaikalla olimme sopivasti puolenpäivän maissa. Ja siellä meitä odottikin melkoinen yllätys kun normaalien parin henkilöauton sijaan parkkipaikalla seisoi kaksi isoa bussia. Viimeisiä varustesäätöjä tehdessämme alkoi kanjonista nousta ensimmäiset kelkkahaalarituristit ja alaspäin kävellessämme heitä tuli vastaan tasaisena letkana.

Jaska Jokuselle suunnatessamme turistilaumat jäivät onneksi taakse. Ruskeassa virrassa taisi olla heille tarpeeksi ihmeteltävää, joten syvemmälle kanjoniin ei tarvinnut mennä. Siirtyminen Jaskalle oli huomattavasti edellisiä vuosia helpompaa, sillä sinne oli tehty moottorikelkalla uusi ulkoilureitti. Normaalin syvän ja vaikeakulkuisen polun sijaan saimme siis tallusta leveää uraa.

Saapuminen Jaska jokunen -putoukselle

Putouksen alle päästyämme jatkoin siitä mihin edellisen talven reissu jäi eli oikean reunan linjasta, jota en ollut saanut kiivettyä puhtaasti kolmen kiipeilypäivän väsyttämänä. Tällä kertaa nousu meni sangen nätisti vaikka kyllähän se meinasi jälleen loppumetreillä raskaaksi käydä. Huomattavasti edellistä tyylipuhtaampi nousu tästä kuitenkin tuli. Viimeisiä metrejä jyrkässä lumihangessa kahlatessani, viimeisen varmistuksen jäätyä kauas taakse ja jäätyneiden sormien alkaessa tuottaa melkoista kipua, tuli kyllä hetken tuumattua, että onko tämä tosiaan pitkän reissun arvoista. Ankkurin puun ympärille tehtyäni ja sormien alkaessa saada tuntoa takaisin, oli vastaus kuitenkin itsestään selvä. Onpa vaan hienoa olla jälleen Korouomassa.

Reissun eka nousu.

Liidini jälkeen Sami puhdisti reitin ja pidimme pienen tilannekatsauksen. Sami oli alustavasti miettinyt, että voisi siirtyä vuorostaan köyden terävään päähän, mutta kello alkoi olla sen verran, että päätimme ennemmin virittää yläköyden. Näin saisimme kiivetä yhdet jyrkemmät linjat, joita ei tulisi muuten kiivettyä. Kummankin tehtyä yhdet nousut hämärä alkoi olla jo päällämme, joten oli aika siirtyä Piippukodalle iltaa viettämään.

Alas tullessa ilta alkoi jo hämärtää

Perjantaina aamutoimet etenivät rauhallisesti, joten pääsimme Ruskean virran alle vasta kymmenen pintaan. Varusteita päälle pukiessamme alkoi kanjonin pohjalle jo kerääntyä ensimmäisiä turisteja. Onneksi kovin moni heistä ei lähtenyt nousemaan putouksen juurelle. Päivän aikana ylhäällä kävi kyllä muutama uhkarohkea, joita ei näyttänyt haittavaan kiipeilijöiden putouksesta irroittama jää. Ilman kypärää ja joidenkin tapauksessa jopa ilman pipoa tulleet ihmettelijät eivät antaneet sen pikku seikan häiritä, että osuessaan putoavat jäämurikat olisivat saattaneet tehdä todella pahaa jälkeä.

Ruskea virta

Ruskea Virta from Jani on Vimeo.

Oma ensinousuni alkoi todella hyvin. Hakut ja raudat upposivat luottamusta herättävästi, eikä sangen märkä jääkään haitannut. Alkujyrjänteen puolen välin jälkeen sain kuitenkin taas huomata, ettei harjoitusmäärät olleet riittäneet tälläkään kertaan Ruskean virran kiipeämiseen. Olin siis aivan puhki ja ähisin ja puhisin oikein kunnolla viimeisillä metreillä ennen jyrkän osuuden loppua.

(c) Henri Länsipuro

(c) Henri Länsipuro

(c) Henri Länsipuro

Olimme sopineet, että teen jyrkän osuuden jälkeen ankkurin ja Sami jatkaa siitä sitten köyden terävässä päässä. Näin teimme ja onneksi minulla oli kevyt taukotakkini mukana, sillä sen verran kauan sain nauttia maisemista Samia varmistellessa. Loppujen lopuksi ylös kuitenkin päästiin ja niin oli Ruskea virta tällekin talvelle kiivettynä.

Alas päästyäni päätin, etten enää millään jaksaisi uudelleen kiivetä tätä putousta. Pidimme siis evästauon ja siirryimme Mammutille. Koska sinne meni hyvä kelkkaura, ei kesken päivän tapahtuva putouksen vaihto kestänyt kauaakaan.

Mammutilla lähdin yrittämään putouksen oikeaa reunaa, jota en ollut aikaisemmin kiivennyt. Alhaalta katsottuna se vaikutti sangen helpolta ja puolen välin jälkeen reitti näytti lähes käveltävissä olevalta.

Heti reitin alussa sain kuitenkin todeta, ettei tästä tulisikaan niin helppoa nousua. Putouksen ensimmäisellä osuudella jäätä irtosi todella paljon ja sain koko ajan hakata sitä isoina paloina irti, jotta pystyin luottamaan hakkuihin ja rautoihin.

Mammutti-putous

Alun jyrkän osuuden jälkeen oli vuorossa lumihanki kahlaus ja sitten nousu jatkui mielenkiintoista linjaa, jossa pääsi käyttämään jäätä ja kalliota ylöspäin kammetessa. Tämän osuuden jälkeen reitin luonne muuttui sitten huomattavasti huonompaan suuntaan. Putous oli kyllä loivempaa, mutta aluksi jää hävisi kokonaan parin metrin matkalta ja sen jälkeen jatkuva osuus näytti olevan irti kalliosta. Pariin kertaan nousin vähän matkaa viimeiseltä ruuvilta ja kallio osuus vaikuttikin tehtävissä olevalta, mutta irrallisenoloinen jää sai minut tekemään oikean ratkaisun. Oli aika pakittaa.

Alas päästyäni piti sitten lähteä hakemaan ruuveja. Hyvänä puolena oli että Mammutin päälle pystyy kävelemään vasemman laidan polkua pitkin. Ylhäällä eteneminen vaikeutui sitten oikein kunnolla, kun sain kahlata munahangessa, todella jyrkässä mäessä putouksen oikeaan laitaan.

Lopulta sain köyden oikean puun ympärille ja pääsin laskeutumaan. Alaspäin tullessa tiesin tehneeni oikean ratkaisun, sillä jää oli koko putouksen oikeassa laidassa todella sohjoisen oloista ja aivan varmasti irti kalliosta. Jos sitä olisi lähtenyt yrittämään, niin todennäköisyys kiipeäjän alla irtoavalle jäälautalle olisi ollut aivan liian korkea.

Ruuvien kohdalle laskeuduttuani sain vielä tapella oikein kunnolla saadakseni ne mukaani. Sen verran sivussa niistä laskeutumislinjani oli. Köysi siis veti minua kokoajan poispäin ruuveista, mikä teki niiden irti ruuvaamisen todella hankalaksi. Lopulta sain varmistukset irti, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että oli aika lähteä kodalle päin. Toiseen kiipeilypäivään oli siis mahtunut vain yksi onnistunut nousu. Huonoa makua siitä ei kuitenkaan jäänyt, sillä sää oli ollut mitä mainioin ja kyllähän Mammutin säädöstä tuli taas hieman erilainen kiipeilykokemus.

Viimeinen kiipeilypäivä alkoi hieman edellistä aikaisemmin, mutta kukon laulun aikaan emme olleet tälläkään kertaa liikenteessä. Ja hyvä niin, sillä kolmen päivän kiipeilyreissulla ehtii kyllä nukkua sen verran kuin nukuttaa.

Tämän päivän kiipeilyt tapahtuivat jälleen Jaska Jokusella. Tällä kertaa Sami otti ensimmäisenä vetovastuun ja lähti nousemaan samaa linjaa, jonka minä olin kiivennyt muutamaa päivää aikaisemmin. Reitin alku menikin hänellä todella hienosti, mutta sitten epävarmuus alkoi jälleen nostaa päätään. Onneksi pienen uumoilun jälkeen nousu jatkui ja hieman myöhemmin oli jo minun aika lähteä puhdistamaan reittiä.

Jaska Jokusen yläosa oli melkoista lumessa kahlausta

Alas päästyämme oli minun vuoro aloittaa osuuteni köyden päässä. Nousuksi valitsin perinteisen linjan putouksen keskiosasta. Alun portaikkoinen osuus meni nätisti, kuten olin uskonutkin. Sitten oli vuorossa viitisen metriä nouseva ränni, joka osoittautui olevan huomattavasti hankalammassa kunnossa kuin aikaisempina vuosina. Se oli todella puikkoinen ja jyrkkä, minkä lisäksi edellisten päivien kiipeily alkoi jo tuntua kropassa.

Hieman uumoiltuani tein jyrkimmän osuuden kohdalla pienen poikkarin ja nousin viimeiselle jäiselle tasanteelle. Tämän jälkeen oli jäljellä vain torstaina tekemämme jyrkkä polku ankkuripuulle.

Samin päästyä ylös pidimme pikapalaverin loppupäivän kiipeilyistä ja päätimme tehdä vielä muutamat nousut yläköydessä. Näin tuli tehtyä vielä muutama nousu putouksen jyrkimmillä osuuksilla.

Neljän pintaan kumpainenkin oli antanut kaiken mitä Korouomalle oli tällä kertaa antaa ja oli aika suunnata takaisin Piippukodalle.

Piippukodan oleskelutilat

Ja keittiö

Meillä oli ollut vähän puhetta, että viimeisenä iltana voisi istua jonkin aikaa laavulla tulen ääressä. Illan pimetessä, kun pakkanen alkoi nousta ja muutenkin oli sangen loppuun käytetty olo, ei tulille lähtö olisi voinut vähempää kiinnostaa. Vietimme siis myös kolmannen illan kodan lämmössä.

Tätä tämä loppujen lopuksi on.. Vaahtokarkkeja ja kaakaota.

Pakkanen nousikin illan aikana lähemmäs kolmeakymmentä astetta, eikä aamu siitä paljoakaan lämmennyt. Emme kuitenkaan halunneet laittaa tulia kaminaan viimeisenä aamuna, jotta saisimme tuhkat siivottua. Hoidimme siis aamutoimet raikkaassa noin miinus viisi asteisessa kodassa. Hyvä puoli lämpötilassa oli, ettei missään vaiheessa aamua tehnyt mieli jäädä ihmettelemään vaan pois lähtö tahti oli koko ajan sopivan reipas.

Tällä kertaa ei myöskään tullut hiki uoman pohjalta parkkipaikalle tuovalla polulla vaikka selässä oli täysi rinkka. Ja kun autokin lähti toisella startilla käyntiin, reissua pystyi pitämään erittäin onnistuneena.

Ensimmäiset kymmenen vuotta kiipeilyä takana

Tammikuun puolenvälin tienoilla tuli allekirjoittaneelle kymmenen vuotta täyteen kiipeilyn saralla. Jos tuijottaa pelkästään gradeja, niin kovin kauaksi en ole alkuajoista päässyt, sillä ensimmäisen 6A:ni kiipesin ulkona kolmantena kiipeilykesänä, eivätkä 6B:t taivu vieläkään paria poikkeusta lukuunottamatta. Onneksi sisäistin jo ajat sitten, ettei minun liidipäällä ja kiipeilymäärillä kehitystä pääse ihmeemmin tapahtumaan, joten ulkoilu ja hienot linjat ovat huomattavasti tärkeämpiä kuin kovat gradet.

Kiipeilyni on myös viimeisten vuosien aikana siirtynyt lähes kokonaan ulos. Sisällä voi käydä jokusen kerran vuodessa ja ihan mukavaa se on sielläkin, mutta käytännössä sään salliessa ulos on päästävä. Onneksi sisäkausi kestää Etelä-Suomessa syksyllä pari kuukautta ja keväällä parhaimmillaan vain pari viikkoa, joten kyllä sitä saa omiksi tarpeiksi kivessä tai jäässä roikkua.

Kymmenen ensimmäisen kiipeilyvuoden kunniaksi talvikausi onkin juuri parhaimmillaan, joten viimeisten parin viikon aikana on päässyt oikein mukavasti jään nakutuksen makuun.

Vajaat kaksi viikkoa sitten tuli käytyä parin vuoden tauon jälkeen lentokentän putouksilla, jossa oli pari kiivettävää linjaa. Ensimmäinen ei vienyt aivan toppiin asti, kun jää loppui kesken eikä kallioleikkauksesta löytynyt sen jälkeen mitään missä hakut olisi saanut pysymään kiinni. Yksi hyvä liidi tuli kuitenkin tehtyä ja yläankkuriksi jääneet ruuvit saatiin haettua toisen putouksen kautta. Sen kyllä itse kakkostelin, sillä viimeiset pari metriä olivat sangen kuumottavat.

Mukava pikkuputous kallioleikkauksessa.

Kyllähän lentokentän putoukselta pitää kenttä näkyä.

Viime viikonloppuna oli vuorossa jälleen kiipeilyä Kauhalassa. Tarkoitus oli mennä Siuntion putouksille, mutta paikan päälle päästyämme jouduimme toteamaan putousten loistavan poissaolollaan. Piti siis tehdä u-käännös ja vaihtaa paikkaan.

Siuntiossa ulkoilutettiin kiipeilyvarusteita..

Kauhalassa tuli tehtyä muutama mukava liidi oikean puoleisella putouksella ja paisteltua makkaraa mukaan lähteneellä kaasukeittimellä. Päivän parasta antia oli kuitenkin nähdä Samin löytäneen jääliidipäänsä. Sen verran vaikuttavan näköistä kiipeilyä hän esitti köyden terävässä päässä.

Mutta onneksi Kauhalassa riitti jäätä kiivettäksi.

Sami ja oikean reunan putous.

Myös mukaan lähtenyt Tomek pääsi kokeilemaan jääkiipeilyä, mutta hänen tapauksessa saimme havaita retkikenkien pohjien olevan aivan liian pehmeät remmirautojen kanssa. Toivottavasti hän pääsee jossain vaiheessa uudelleen kokeilemaan kunnon kengillä.

Tälle viikonlopulle osui kiipeilypäivä Nuuksion Romvuorella. Alkuviikosta vaikutti vielä, ettei Pitkäjärven yli kannata yrittää, joten oltiin sovittu Januksen kanssa, että kuljemme tällä kertaa metsien läpi paikan päälle. Reitti löytyi helposti, vaikka melko monta mutkaa oli Siikajärven alueen pikkuteillä käännyttävä ennen kuin autot sai oikeaan paikkaan parkkiin. Myös putousten paikallistaminen ylhäältä käsin oli hankalampaa kuin normaalisti jään yli tullessa.

Pienellä etsimisellä oikea paikka löytyi ja sitten vaan laskeutuminen kallion juurelle reittejä ihmettelemään. Putoukset olivat kuitenkin vielä sen verran huonossa jäässä, että yläköysi oli tällä kertaa oikea ratkaisu. Onneksi vielä jäätymässä olevat oikean suoran yläosa ja vasemman suoran alaosa antoivat sen verran hyvää vastusta, että kiipeilypäivästä tuli sangen täydellinen.

Jäiset välipäivät ja hyvää uutta vuotta!

Tällä hetkellä ollaan taas plussan puolella, mutta joulun kummallakin puolella ehti olla viikon pakkasta ja siinä ajassa Kauhalaan ehtii muodostua jo jäätä kiivettäväksi asti. Putoukset ovat hyvin positiivisia, helppoja, eikä niillä ole paljoakaan korkeutta. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä siinä vaiheessa, kun melkein kolme kuukautta kestänyt sisäkausi on viimein ohi ja pääsee ulos kiipeämään. Sillä kiipeilyllisesti huonoin päivä ulkona voittaa mennen tullen parhaan sisällä.

Hyvää uutta vuotta kaikille ja toivotaan ulkokiipeilykauden kestävän seuraavat kolme kuukautta!

Kauden ensimmäinen liidi.

Kyllä ruuvaaminen on vain mukavaa.

Kauhalassa riittää jo jäätä.

Moronvuoren tupa

Alkusyksystä luin jostain, että Valkmusan kansallispuistosta löytyy päivätupa. Seuraavien kuukausien aikana uumoilin monesti, että tupaa pitäisi lähteä katsomaan, mutta sopivaa aikaa ei meinannut millään löytyä. Lopulta päätin käyttää tupa-bongaukseen yhden pekkaspäivän ja ajaksi valitsin itsenäisyyspäivää edeltävän perjantain. Seuraksi reissuun sain tällä kertaa Leekon ja Paavon, joten ihan yksinäni en joutunut ulkoilemaan lähteä.

Perjantaina siis heitin aamusta Aaron hoitoon ja Elinan töihin. Sitten suuntasin Passatin nokan kohti itää. Reilun tunnin kestänyt ajomatka meinasi olla lopussa hieman haastava, sillä kännykän navigaattori alkoi sekoilemaan Loviisan kohdalla ja väitti minun ajavan kokoajan viereisillä pelloilla. Lopulta pääsin kuitenkin Valkmusan parkkipaikalle ja kävely tuvalle pääsi alkamaan.

Polkuosuus alkaa

Luola kallion kyljessä

Sammaloitunutta kalliota polun varressa.

Moronvuoren tupa

Ensimmäisen kilometrin kuljimme hiekkatietä ja siltä sitten siirryimme leveälle polulle, jota oli vielä toinen kilometri. Reitin varrella oli hienoja kallioita ja hyvän kokoisen luolankin löysin, mutta suosta joka on se Valkmusan juttu, en nähnyt vilaustakaan.

Kunpa metsikkö olisi pysynyt tällaisena, niin olisin varmasti päässyt suon laitaan.

Tuvalle päästyäni kaivoin kartan esiin ja päätin tehdä vielä pienen metsikkörymistelyn, jotta pääsisin kalliolle, joka sijaitsi Valkmusan suurien soiden reunalla. Ensimmäisen parisataa metriä menivät todella hyvin metsikössä, mutta sitten koivikko alkoi muuttua todella tiheäksi ja huomasin useaan kertaan kulkevani aivan väärään suuntaan reittiä pusikon läpi etsiessäni. Kompassiahan minulla ei tietenkään ollut mukana vaan yritin suunnistaa kännykän maastokartan perusteella. Tässä oli vain se ongelma, että sain kulkea aina jonkin matkaa ennen kuin huomasin ruudulta jälleen kääntyneeni. Tilannetta ei myöskään auttanut, että Leekon ja Paavon hihnat olivat koko ajan sotkussa puiden ympärillä.

Suolle pääseminen ei todellakaan ollut tämän rymistelyn arvoista.

Lopulta matkaa kalliolle oli enää reilut satametriä, mutta tässä vaiheessa koivuryteikkö muuttui niin läpipääsemättömäksi, etten ollut sellaisessa koskaan aikaisemmin yrittänyt kulkea. Tässä kohtaa minun oli pakko päättää, ettei kalliolle pääseminen ollut enää tämän vaivan arvoista. Käännyin takaisin tuvan suuntaan ja muutaman harhapolun ja usean väärältä puolelta puuta kulkevan hihnan selvittämisen jälkeen pääsimme takaisin tuvan pihaan. Vajaan tunnin kestänyt lenkki ei ollut missään nimessä vaivansa arvoinen, mutta onneksi nyt oli aika reissun päätarkoitukselle eli tupaan tutustumiselle ja makkaran paistolle.

Tupa toiselta puolen ja tulipaikka.

Sisällä oli todella siistiä.

Kävin ensin tutustumassa tupaan ja se olikin todella siistissä kunnossa. Olin toivonut, että voisin pistää tulet tupaan ja paistaa siellä makkarat, mutta siellä olikin vain puuuuni, joka toimii varmasti hyvin lämmittämiseen, mutta makkaran paisto ei sillä olisi oikein onnitunut. Siirryin siis keittokatokseen tulia tekemään.

Juuri kun sain tulen syttymään saapui kaksi miestä pihapiiriin. Heillä oli tarkoitus kuvata jotain suolla, joten hekin olivat etsimässä Valkumusan suoalutta. Jouduin kertomaan heille, etten ollut soita itsekään nähnyt vaikka kovasti olin yrittänytkin. Suosittelin heille, että kannattaisi ajaa kansallipuiston toiselle reunalle, josta lähtee pitkospuureitti suoraan suolle. He kiittelivät tiedosta ja lähtivät takaisin autolleen, jotta pääsisivät kuvaamaan ennen kuin ilta alkaa hämärtymään.

Retken parasta antia.. Kahvia kupissa ja makkarat paistumassa.

Miesten lähdettyä laitoin makkarat ritilälle ja otin eväsleivät esiin. Kaadoin tietenkin myös kahvia kuppiin ja rauhoituin tulen ääreen eväitten syöntiin. Myös Leeko ja Paavo saivat eväsleivistä oman osansa kuten myös makkaroista.

Eväät syötyä keräsin tulipaikalle levittämäni varusteet reppuun ja suuntasin autoa kohti. Kävellessä tuumailin, että pitäisikö itsenikin ajaa vielä kansallispuiston toiselle laidalle, jotta näkisi Valkmusan laajat suoalueet. Vähän ennen autoa huomasin kuitenkin reitiltä haarautuvan polun ja lähdin seuraamaan sitä. En ehtinyt kuitenkaan ottaa montaakaan askelta, kun edessäni levittäytyi suuri suoalue.

Kananiemensuo

Jätin Leekon ja Paavon puuhun kiinni ja siirryin suon reunaan ottamaan muutamia kuvia. Tässä vaiheessa tunsin pienen piston omatunnossani, sillä olinhan ohjannut aikaisemmin näkemäni miehet huomattavasti pidemmän lenkin kautta alueen toiselle laidalle. Sille en kuitenkaan mahtanut enää mitään.

Otin vielä muutamia maisemakuvia, jonka jälkeen oli aika palata autolle ja suunnata keula kotia kohti. Takaisin Kilossa olin viiden pintaan, joten olin viettänyt sangen tarkasti normaalin työpäiväni mitan ulkoilureissulla.

Jäätä odotellessa

Edellisestä ulkokiipeilykerrasta alkaa olla jo pari kuukautta, eivätkä lähiviikkojen sääennusteet näytä kovinkaan hyviltä jään muodostumisen kannalta. Tämä siis tarkoittaa, sitä sisäkiipeilykausi jatkuu vielä vähän aikaa. Onneksi stadikalla pääsee drytoolaamaan, niin ainakin jokainen kiivetty metri on hyödyksi jääputouksia ajatellen.

Ulkokiipeilyä kaivatessa tuli tehtyä pieni video syksyn viimeisestä noususta Kauhalassa. Useamman kerran reitin ruksia tuli hinkattua, ennen kuin pää kesti sen ylittämisen, mutta tulipahan se viimein lähetettyä.



Pool Cleaning Guy, 5+ from Jani on Vimeo.

Lumisella nevalla

Viime viikonloppuisella Pohjanmaan vierailulla tuli pyörähdettyä pitkästä aikaa Paukanevalla. Alueella on tullut käytyä muutamaan otteeseen reilut viisi vuotta sitten, joten nyt oli hyvä aika vierailla tällä helposti lähestyttävällä nevalla uudelleen. Vielä kun lumisade alkoi muutamaa tuntia ennen ulkoilun alkua, niin olipa vaan mukava päästä oikein kunnolla pitkoksille kävelemään.

Paukanevan kartta

Kävelyn aloitimme Paukanevan itäiseltä laidalta metsäistä pururataa pitkin noin kilometrin verran. Isosaloksi nimetyn pikkumetsikön jälkeen tulimme nevan laitaan ja kävely pitkoksia pitkin pääsi alkamaan.

Pitkokset alkavat

Puolisen kilometriä käveltyämme saavuimme lintutornille, johon piti tietenkin nousta maisemia katsomaan. Ja kyllähän sitä on myönnettävä, että avosuota riitti melkoisen paljon joka suuntaan. Sähkölinjoja lukuun ottamatta alue näytti myös sangen erämaiselta.

Paukaneva lintutornista

Lintutornin jälkeen matka jatkui sangen epätasaisesti tehtyjä pitkoksia. Välillä niissä meni kaksi ja välillä kolme lautaa vierekkäin. Lautojen liitokset olivat myös välillä vähän sinnepäin tehtyjä. Olikohan tänä syksynä uusitut puut vielä kesken tai sitten ne oli pistettu maahan nopeammin mihin olen muualla tottunut.

Pitkoksia riitti useamman kilometrin verran

En kuitenkaan valita, sillä hyvähän niitä oli kävellä, eikä ohut lumipeitekään tehnyt niistä liian liukkaita. Maisemat olivat kyllä lumesta johtuen vielä normaaliakin hienommat.

Jonkun aikaa kuljettuamme saavuimme risteykseen, josta olisi päässyt suoraan reitin loppuun tai läheiselle laavulle. Päätimme käydä vilkaisemassa ensin laavua ja sitten palata takaisin risteykseen ja jatkaa sen kautta reitti loppuun. Meillähän ei ollut mihinkään kiire, joten näin saisimme nähdä Paukanevan kokonaisuudessaan.

Mukavan oloinen laavu. Harmillista, ettei tällä kertaa tullut mitään evään tapaista mukaan.

Koska meillä ei ollut eväitä mukana, otimme laavulla vain muutamat kuvat ja sitten käännyimme takaisin päin. Risteykseen uudelleen päästyämme aurinkokin pilkisti pilvien välistä, joten lumisateisena alkanut päivä yritti vaihtui sangen nätiksi.

Kyllä se aurinko siellä yrittää pilkistää.

Tämän jälkeen pitkokset jatkuivat enemmän metsittyvälle suolle eli nevan korkeammalla oleva keskikohta oli viimein jäänyt taakse. Nyt kun maisemat alkoivat jäädä puiden taaksen piiloon, niin saimme uutta ihmeteltävää, sillä pitkokset muuttuivat muovisiksi. Kyllähän muovisillakin käveli, mutta jotenkin niistä lähtevä ääni ei sopinut luontoon. Ymmärrän miksi kalliita pitkoksia halutaan tehdä kestävämmästä materiaalista, mutta toivon silti etteivät ainakaan muoviset yleisty. Varsinkin, kun niiden liitokset olivat alkaneet jo irrota ja niinpä reitillä törrötti teräviä ruuveja siellä täällä.

Muovipitkokset vaihtuvat leveään lankku-uraan.

Muovista reittiä riitti kilometrin verran minkä jälkeen saavuimme leveälle lankkutielle, joka oli tarkoitettu liikuntarajoitteisille ja lastenrattaille. Tätä viimeistä pikataivalta saavuimme sitten autolle ja niin oli noin kahdeksan kilometrin reitti takana.

Reitin lopussa jännän muotoinen info-katos

Lofootit - Kolmas kiipeilypäivä

Kaksi ja puoli kuukautta Lofoottien reissun jälkeen on viimein aika kirjoittaa viimeinen teksti. Mitään ihmeempää syytä pitkälle välille ei ole. Ei ole vain ehtinyt / jaksanut / saanut aikaiseksi.

Gollumin kiivettyä oli reissu allekirjoittaneen osalta käytännössä nähty. Halusin nousta pari hienoa multi-pitch reittiä ja ne olin nyt kiivennyt. Kelit suosivat yhä, mutta enää en ollut valmis lähtemään pitkälle reitille köyden terävään päähän. Muutaman päivän levon jälkeen se olisi saattanut olla vaihtoehto, mutta niin paljoa ei aikaakaan enää ollut.

Keskiviikkona pidimme siis lepopäivän Svolvaerin kaupungissa. Päivä meni mukavasti kaupunkiin tutustuessa, kylmästä oluesta nauttiessa ja ihmisten ilmoilla syömässä käydessä. Niin ja tutustuimme myös paikalliseen historiaan museossa. Hieno ja rento päivä kaiken kaikkiaan.

Gollumin jälkeen ei varusteiden välppäys kiinnostanut. Seuraavan päivän peräkontti näytti tältä.

Torstaina oli sitten viimeinen kiipeilypäivä. Tällä kertaa emme lähteneet merta edemmäksi kalaan vaan kävelimme aamusta Paradisetin kiipeilyalueelle, josta löytyy paljon lyhyitä reittejä. Päivän aikana tuli kiivettyä neljää reittiä. Sami sai kaksi hienoa onsightia ja minä yhden, sekä siihen päälle tuli otettua vielä yhdet pakit.

Sami aloittaa päivän Butter Balls:lla.

Minä ja Butter fingers. Aivan loistava vitosen halkeama.

Maisema Butter fingersin päältä leirintäalueelle päin.

Ja merelle päin.

Samin toinen liidi, Too Wide for Paradise. Hieno ja mukava halkeama. Juuri sopivan rento lopetus reissulle.

Serkukset pitävät hauskaa viimeisenä iltana.

Perjantaina oli sitten aika purkaa leirin ja lähteä kotia kohti. Omalla kohdalla matka kesti kaksi päivää. Samilla reilut parikymmentä päivää.

Lapin portti. Ei sitten huomattu tätä muodostelmaa pohjoiseen päin ajaessa.