Perinteinen jääkiipeilykauden päätös

Tämänvuotinen jääkiipeilykausi tuli lopetettua perinteisesti Kangaslammin putouksilla. Olin jo käytännössä laittanut kiipeilyvarusteet odottamaan ensi vuotta, mutta pääsiäistä edeltävä viikko oli sen verran pakkasen puolella, että olihan ne varusteet mökille mukaan otettava.

Oikeanpuoleinen putous oli tänä vuonna hyvässä jäässä.

Ja olinpa tyytyväinen ratkaisuuni paikan päälle päästyäni. Varsinkin oikeanpuoleisin putous oli parhaassa kunnossa viimeiseen kolmeen vuoteen. Sen lisäksi myös keskimmäinen ja vasen putous olisivat olleet liidattavassa kunnossa. Kalliolta löytyi myös pari kiivettävänoloista miksta-pätkää, joita olisi mielenkiintoista kokeilla ensi vuonna. Tällä kertaa keskityimme vain oikeanpuoleiseen putoukseen, sillä Petri oli varmistanut viimeksi vuosi sitten samassa paikassa.

Petri aloittaa kauden ensinousuaan.

Ja hyvinhän se menee.

Kiipesimme molemmat parit hyvät linjat putouksella ja Petrin nousut näyttivät taas siltä, että paremmat raudat ja vähän enemmän treeniä, niin kyllä jääkiipeily sopisi hänelle.

Toisen nousun tehtyäni tarve saada vielä yksi liidi tälle vuodelle nousi liian suureksi ja niin oli aika vetää köysi alas ja ottaa ruuvit sekä jatkot valjaisiin. Kävimme vielä kerran läpi miten ylä- ja alaköysi varmistaminen eroavat toisistaan ja niin lähdin viemään köyttä ylöspäin. Kuten edellisenäkin vuonna laitoin muutaman ruuvin normaalia enemmän nousun aikana ja yritin parhaani mukaan katsoa noustessa miten Petrillä sujui, mutta oikeastaan se oli taas turhaa vahtaamista, sillä varmistajani toiminta oli ensiluokkaista.

Saatuani kauden viimeisen nousun tehtyä oli aika kerätä varusteet kasaan ja suunnata takaisin mökille. Keli oli hyvä ja kiivettävää olisi vielä riittänyt, mutta tällä kertaa meillä ei ollut tarkoitus viettää koko päivää putouksella. Ei meillä silti niin kiire mökille ollut, ettemmekö olisi ehtineet käydä ottamassa perinteisiä kauden päätös oluita Kippolassa.

Tuossa saattaisi olla sangen mielenkiintoinen linja kiivettäväksi.

Korouoma 2016 - Mammutti

Perjantai alkoi ehkä torstaitakin harmaampana. Siihen kun vielä lisätään kevyt räntäsade, niin eipä ollut tästäkään tulossa liian mieltä ylentävä ulkoilupäivä.

On sitä tullut kauniimmassakin säässä kiivettyä.

Tänään suuntasimme Mammutti-putoukselle. Tarkoitus oli ensin kiivetä vasemman puolen helppo linja ja siirtyä sitten oikealle reunalle, josta olin pakittanut edellisenä vuonna. Paikan päälle päästyämme saimme kuitenkin todeta, ettei putouksen vasemmalle reunalle tarvinnut mennä. Vesi valui siellä valtoimenaan putousta alas ja jää oli muutamissa kohdissa niin ohutta, että siitä näki läpi. Mammutti oli varmaan huonoimmassa kunnossa, mitä olin koskaan nähnyt. Käytännössä vain oikea reuna oli kiivettävissä, sillä jyrkän keskiosuudenkin jää oli todella heikkonoloista.

Mammutti oli erittäin märkä ja ohuessa jäässä.

Päätimme hoitaa ensinousun tällä kertaa kahdessa osassa. Sami liidasi ensin putouksen ensimäiselle hyllylle ja minä aloitin siitä oman nousuni putouksen jyrkentyessä. Oman osuuteni alku oli kyllä todella hankalaa kiivettävää, sillä jää ei ollut hetkeäkään tasaista vaan se oli täynnä ohuita puikkoja ja syvennyksiä. Hakuthan siihen upposivat ongelmitta, mutta jalkojen kanssa sain tuskailla koko ajan.  Kenkiä ei vaan meinannut saada puikkojen väliin niin että niihin olisi voinut aidosti luottaa. Tämän osuuden aikana jalkani irtosivatkin monesti, mutta onneksi pysyin joka kerta seinällä sen verran, että ehdin potkia kärkipiikit takaisin jäähän. Nousua ei myöskään auttanut edellisen päivän suoritus, joten pohkeet olivat todella kovilla. Räntäsade oli onneksi loppunut jossain vaiheessa, joten kiivetessä ei kastunut aivan samalla tavalla kuin eilen.

Jyrkän osuuden jälkeen pääsin loivalle jäälle, joka kulki kallion vieressä. Loppumatka olisi ollut rentoa nakuttelua, mutta pari moovia tehtyäni jää päästi pahaenteisen rasahduksen. Kohta ääni toistui, emmekä olleet aivan varmoja mistä se pääsi, mutta epäilin vahvasti, ettei allani oleva jää ollut kunnolla kalliossa kiinni. Jouduin etenemään vielä muutaman varovaisen metrin ylöspäin ennen kuin pääsin viereiseltä kallioosuudelta tulevan ohuen jääluiron kohdalle. Siihen pystyin sitten kiinnittämään seuraavan varmistukseni ja jos allani oleva putous olisi lähtenyt irti, olisi tämä jää siitä erillään ja pitäisi minut varmasti putoamasta.

Viimeiset parikymmentä metriä etenin siis rauhallisesti ruuveja aina kalliolta tuleviin jääluiroihin kiinnittäen. Loppu nousun aikana en kuullut enää rasahduksia, mutten uskaltanut siltikään luottaa allani olevaan jäähän.

Lopulta epäilyttävä jääosuus oli takana ja jäljellä oli viimeinen vajaan parin metrin ponnistus pystyllä jäällä lumihankiosuudelle. Tässä vaiheessa meinasi alkaa harmittaa, sillä olin käyttänyt kaikki ruuvini ja loppuosuudelle piti nousta hakut kiinni turpeessa - ei jäässä. Myös viimeinen varmistus oli tässä vaiheessa jo usemman metrin päässä.

Reitti kulki suunnilleen köyden osoittamaa linjaa.

Juuri ennen kuin lähdin vetämään itseäni turpeesta muistui mieleeni, että olin sujauttanut umpeen jäätyneen ruuvin takin alle aivan reitin alussa. Sieltähän se nyt löytyi ja niin minulla oli viimeisessä jääosuudessa ruuvi kiinni. Tämän jälkeen loppu oli helppoa ja myös hangessa kahlaaminen ankkuripuulle meni huomattavasti edellistä päivää tuskattomammin.

Tälläkään kertaa emme saaneet Samin kanssa puheyhteyttä kuulumaan, mutta onneksi olimme sopineet köysimerkit valmiiksi. Niin muutamaan tiukan nykäisyn jälkeen pääsin varmistamaan Samia toppia kohti.

Evästauko

Loppupäivän kiipeilyt menivät tutuissa merkeissä. Ensin toimme eväät putouksen päälle ja ne syötyämme kiipesimme muutaman nousut yläköydellä. Kodalla olimme takaisin neljän pintaan ja siinä vaiheessa kumpainenkin oli samaan mieltä. Kaksi päivää kiipeilyä riitti tällä kertaa.

Kiipeilyt tältä erää hoideltu.

Illan aikana kävimme vielä pienellä kävelyllä katsomassa josko Ruskeasta virrasta olisi saanut hienoja iltakuvia. Tämä ei tietenkään onnistunut, sillä taivas oli pilvessä ja lumisade oli alkanut uudelleen. Pari pimeässä räpsittyä lumimaisemaa tuli silti ikuistettua.

Korojoen silta.

Kävelylenkin jälkeen oli illallisen vuoro, minkä jälkeen pakkasimme rinkat niin valmiiksi kuin mahdollista. Meillä oli tarkoitus tehdä aamulla nopea lähtö, sillä illalla olisi pääkaupunkiseudulla synttärijuhlat, joita emme halunneet jättää väliin.

Lauantai aamuna kello soi kuudelta. Auto starttasi kahdeksalta ja yhdeksältä illalla olimme jo juhlissa boolilasit täytettyinä.

Hyvissä ajoin kohti etelää.

Lähiputouksella

Alkuviikosta kävin läheisellä ulkoilureitillä pitkästä aikaa lenkillä koiruuksien kanssa ja noin puolessa välissä matkaa huomasin hakkuuaukean toisella laidalla yllättävän näyn. Sinne oli kehittynyt mukavanoloiset putoukset. Niiden korkeutta oli paha arvioida matkasta ja illan hämäryydestä johtuen, mutta sen verran hyviltä ne näyttivät, että seuraavan lähiretkemme kohteesta ei ollut enää epäilystäkään.

Jääputous pongattu iltalenkillä

Sunnuntai aamupäivällä keräsimme siis reppuihin kiipeilyvarusteet ja evästä putouksen tarkistusretkeä varten. Myös Aarolle otettiin valjaat mukaan, josko kalliolla olisi annettavaa myös pienimmälle seikkailijalle.

Retkeilijöillä vauhti päällä..

..kohti putouksia.

Putouksille tuli kotiovelta matkaa vajaa kilometri ja suurin osa siitä oli alamäkeä, joten pulkan kanssa olimme perillä melkoisen nopeasti. Ainoa vähän hitaampi osuus oli hakkuuaukea ja siitä oli joku mennyt yli lumikengillä, joiden uraa seuraten pääsimme  helposti tämän pätkän.

Viimeiset metrit perille.

Itse putoukset olivat huomattavasti hienommat, mitä olin uskaltanut toivoa. Korkeutta oli vajaat kahdeksan metriä ja parin helpon linjan lisäksi löytyi myös yhdeksänkymmentä asteinen kohta.

Jäälinjojen tarkastelua.

Hetken kulutta minulla oli jo kiipeilyvarusteet päällä ja lähdin sooloamaan loivinta kohtaa ylöspäin köyttä perässä vetäen. Tällä välin Elina ja Aaro laittoivat pulkan ja istuma-alustan vähän kauemmaksi ja katselivat nousua. Reitti ylös oli todella helppo, mutta kyllä sitä vaan ottaa nousun normaalia varovaisemmin, kun ei ole löydessä kiinni ja korkeutta tulee kuitenkin jonkin verran.

Köyden vienti soolonousuna.

Ylös päästyäni tein ankkurin puuhun ja laskeuduin alas. Näin meillä oli yläköysi helpoimmalla kohdalla ja seuraavana oli kiipeilyvuorossa Aaro. Edellisenä kesänä ostamani kokovartalovaljaat sopivat nyt hänelle todella hyvin ja niinpä pikku-jätkä oli hetken kuluttua köydessä kiinni ja valmiina nousuun. Putouksen loivimmalla kohdalla oli sen verran lunta, että Aaro ei tarvinnut muita apuvälineitä kuin kädet ja jalat. Vaikka taisi nousua helpottaa melkoisesti, että vedin häntä köydellä vähä vähältä ylöspäin. Puoleen väliin päästyään Aaro oli valmis, joten laskin hänet alas. Vielä ei jalat seinällä taktiikka oikein toiminut, mutta onneksi putousta pääsi hyvin alaspäin myös peppumäkeä.

Valjaat pikku-seikkailijalle.

Alas päästyään Aaro päätti, ettei yksi kerta vielä riittänyt, joten oli aika hänen toistonousulle. Jälleen edettiin samalla tavalla eli Aaro käytti jalkoja ja vähän käsiä ja minä vedin köydellä nousijaa ylöspäin. Tällä kertaa etenimme jo putouksen puoleen väliin ja olisi pikku-jätkä halunnut ylemmäskin, mutta päätimme tämän korkeuden jo riittävän. Myös luvatut kaakao ja keksit auttoivat kiipeilyinnon laannuttamisessa.

Ja ei kun kiipeämään.

Aaron ja minun juodessa kaakaota oli Elinan vuoro laittaa pitkästä aikaa valjaat päälle, raudat jalkoihin ja tarttua hakkuihin. Kaiken ollessa valmista Aaro siirtyi vähän kauemmaksi pulkan päälle keksejä nauttimaan ja Elina aloitti kauden ensimmäisen jäänousunsa. Kiipeily meni todella hyvin ja sen aikana saimme myös treenata vähän normaalista poikkeavaa köysitoimintaa, kun minun piti laittaa Aarolle rukkaset käsiin yhdessä välissä. Onneksi tämä tapahtui Elinan seisoessa hyllyllä, joten hän ei joutunut roikkumaan minun säätäessä Aaron rukkasten kanssa.

Elinan vuoro aloittaa kiipeilykausi.

Nousu etenee tyylipuhtaasti.

Elinan päästyä alas oli kuulemma jälleen Aaron vuoro, joten selvästi laji oli ensikertalaiselle mieleen. Sitten oli vielä kerran minun vuoro, joten pääsin viimein kokeilemaan putouksen jyrkintä kohtaa. Se meni sen verran mukavasti, että ensi viikolla voisi vielä pyörähtää paikan päällä parin ruuvin kanssa ja hommata siitä kauden viimeinen liidi.

Nousuni jälkeen kaikki olivat saaneet kiivettyä hienot linjat ja eväätkin oli syöty, joten oli aika lähteä kotia kohti. Tulomatkan pulkkamäki oli nyt minulle hyvä sunnuntai-treeni, sillä Aaro istui mielellään pulkassa myös ylämäkeen.

Reitit noustu ja eväät syöty, joten kotia kohti.

Niin oli onnistunut ulkoiluaamupäivä taas takana ja mikä hienointa, meille löytyi hyvät treeniputoukset kävelymatkan päästä. Vaikka niillä ei paljoa korkeutta olekkaan, niin kyllä vajaan kilometrin matkan kotiovelta mielellään kävelee, jotta vähän pääsee nakuttelemaan.

Korouoma 2016 - Revontuli

Motivaatio tämän vuotiseen Korouoman reissuun oli paria viikkoa ennen lähtöä syystä tai toisesta täysin kadoksissa. Jos matka- ja majoitusvalmisteluita ei olisi tehty jo hyvissä ajoin, niin olisi koko juttu saattanut jäädä tältä vuodelta väliin. Onneksi meillä oli Piippukota varattuna ja Samilla lentoliput Rovaniemelle hommattuna, sillä nämä useampaa kuukautta aikaisemmin hoidetut hankinnat pakottivat laskeutumaan jälleen rotkon pohjalle pariksi päiväksi jäätä kiipeämään.

Motivaation keräämistä tulta tuijottaen

Haettuani Samin keskiviikkona kahden jälkeen Rovaniemen lentokentältä ja nopeasti kaupassa käytyämme, pääsimme Piippukodalle pimeän jo laskeuduttua. Meillä oli ollut ajatuksena, että olisimme kiivenneet jo jotain helppoa ensimmäisenä iltana otsalamppujen valossa, mutta koska pääsimme vasta seitsemän pintaan perille jätimme suunnitelman väliin. Otimme mieluummin makkaraa, makaroonia ja parit oluet mukaan ja siirryimme laavulle tulta tuijottamaan ja illallista tekemään.

Torstai alkoi harmaana ja sateisena, mutta putouksille vievää uutta Koronjää -reittiä kulkiessani huomasin viimeisten päivien motivaation puutteen hävinneen. Hyvässä kunnossa olevaa reittiä oli ilo kävellä ja matka taittui hyvää tahtia Revontuli-putousta kohti. Olimme jo pari vuotta uumoilleet kyseiselle putoukselle menoa, mutta aina se oli jäänyt. Nyt sinne pääsi kuitenkin hyvää tahtia ensin merkittyä ulkoilureittiä kävellen ja lopuksi lumihangessa juuri ja juuri näkyvää polkua pitkin kahlaten.

Koronjää-reitillä on kyllä maisemat kohdallaan

Pienen lumikahlauksen jälkeen Revontuli-putouksella

Putouksen alle päästyämme ei jäänyt epäilystäkään, olimme todellakin tehneet oikean valinnan tänne tullessamme. Revontuli-putous ei ollut kovin leveä, mutta korkeutta ja monipuolisuutta siltä löytyi. Hetken aikaa putousta ihmeteltyäni oli noustava linja valittu ja oli aika räkätä varusteet päälle ja aloittaa päivän ensimmäinen nousu.

Jään päällä oli paksu kerros lunta.

Reitin alku osoittautui yllättävän raskaaksi. Alhaaltapäin reitti oli näyttänyt suhteellisen loivalta, mutta hetken aikaa kiivettyäni se ei enää moiselta tuntunut. Tähän saattoi myös vaikuttaa, ettei tämän vuotisten treenien määrää voinut ihmeemmin kehua.

Jää oli yllättävän kovaa, mutta onneksi ruuvit upposivat suhteellisen vaivattomasti.

Vähä vähältä sain raahattua itseäni ylöspäin ja yllättävän kovasta jäästä, huurtuvista laseista ja taivaalta tulevasta vedestä huolimatta sain itseni viimein pienelle hyllylle noin puoleen väliin putousta, jossa oli hyvä levätä jonkin aikaa. Tähän mennessä olin tietenkin taas käyttänyt suurimman osan ruuveista, joten loppureitillä jouduin olemaan huomattavasti tarkempi varmistusten kanssa.

Hyllyn jälkeen reitti hieman helpottui, mutta myös lumen määrä jään päällä lisääntyi huomattavasti. Seuraavat metrit etenin siis ensin hakulla lunta pois kaapien, sitten pari muuvia edeten ja lopulta oli taas aika ruuvata.

Maisemat kohdallaan.

Jääputousta ei ollut jäljellä enää montaakaan metriä, kun ruuvit viimein loppuivat. Tässä vaiheessa tulin kuitenkin hyvän kokoisten jääpuikkojen kohdalle, joiden tyven ympärille uskalsin laittaa varmistuksen slingillä ja sulkkarilla. Hieman jouduin kyllä kaivertamaan puikon alaosaa, jotta slingi varmasti pysyi paikoillaan.

Jääpuikko henkisenä varmistuksena.

Tämän hieman epäilyttävän varmistuksen jälkeen oli jäljellä enää pieni poikkari ja viimeinen puolentoista metrin jyrkänne. Onneksi sen päällä kasvoi ohut koivu, jonka ympärille pystyin pujottamaan vielä yhden slingin. Tämäkin varmistus lisäsi varmuutta huomattavasti, sillä jyrkän osan jälkeen alkoi syvä ja upottava lumihanki. Rinne oli niin jyrkkä, että ilman rautoja ja hakkuja en olisi sille ollut valmis lähtemään.

Aikani jyrkässä ylämäessä kahlattuani pääsin viimein kuusen luokse, joka soveltui ankkuriksi. Hetkeä myöhemmin olin jo puussa kiinni, ja niin oli Revontuli-putous kiivetty. Vaikka pariin otteeseen oli tuntunut todella pahalta en ollut kuitenkaan tullut kertaakaan köyteen ja niin olin selvinnyt koittelemuksesta puhtaasti. Tämä oli ilman epäilystä yksi raskaimmista nousuista, jonka olen jäällä kiivennyt. Jälleen kerran sai huomata miten hyvät fiiliset hienosta noususta saakaan. Eikä tässä vaiheessa haittaa vaikka vaatteet olisivat bokseita myöten märät ja viileä alkoi hiipiä luihin ja ytimiin.

Jonkun aikaa jouduimme huutamaan Samin kanssa toisillemme, jotta hän sai selville, että nyt sai kiivetä. Lopulta kommunikointi onnistui ja oli Samin vuoro nousta reitiltä varmistukset puhdistaen.

Reitti kulki suunnilleen köyden linjaa seuraten.

Samin päästyä ylös oli minun vuoro laskeutua alas hakemaan reppu, kaakaota, eväsleivät ja untuvatakki. Takaisin ylös noustuani pidimme siis evästauon erittäin hienoissa maisemissa. Tämän jälkeen  kumpikin kiipesi vielä pariin kertaan yläköydellä ja sitten oli aika laskeutua päivän viimeisen kerran putouksen juurelle, kerätä varusteet reppuihin ja suunnata takaisin kodalle.

Yläköydellä nousu tuntui jälleen melkoisen helpolta.

Evästauko huipulla

Kodalle päästyämme ensimmäinen tunti meni perinteisesti varustesäädön, kaminan lämmityksen ja päivällisen merkeissä. Vatsat täyteen saatuamme pystyi sitten viimein rentoutumaan kirjan parissa välillä virvokkeita nauttien, eikä illallisen jälkeen tarvinnut tälläkään kertaa unta houkutella.

Lumisia polkuja kirjastoon

Tänään pakkanen laski viimein sellaisiin lukemiin, että pidempään kestävä ulkoilu alkoi taas kiinnostaa. Olin jo muutamana päivänä koiria ulkoilluttaessa huomannut, että meidän lähipolkuja kuljetaan myös näin talviaikaan. Sen verran hyvin tallattuina ne lähtivät tien varresta.

Aamun pikku-kakkosen jälkeen laitoimme siis Aaron kanssa ulkoiluvaatteet päälle ja lähdimme lähipolkuja tutkimaan. Aaro sai itse valita halusiko lähteä metsäretkelle rinkassa vai pulkassa. Hän valitsi rinkan, joten sillä sitten lähdettiin liikenteeseen. Minulla ei tarvinnut tietenkään olla kovinkaan paljoa päällä, sillä perinteisesti rinkan kantaminen pitää lämpimänä. Aarolle puin käytönnössä samanverran vaatetta kuin kovemmilla pakkasilla, sillä hän istuisi suurimman osan matkasta rinkassa.

Valmiina metsäretkelle

Polkua jonkin matkaa käveltyäni sain yllätyksekseni huomata, ettei metsässä mennyt vain yksi vaan useampia polkuja. Mukava huomata, että lähialueen ihmiset ulkoilevat myös talvipakkasilla. Tallattua polkuja riittikin lähimetsän halki aina kirjastolle vievälle tielle asti, joten etenimme hyvää vauhtia retken kohdetta kohti.

Kävelyn aikana Aaron näki paljon mielenkiintoisia asioita rinkasta, joten perinteiseen tapaan meidän kulkumme kyllä kuuli pidemmänkin matkan päähän. Puiden alla oli hänen mielestä majoja, mietimme mitä eläimiä metsässä oli ja monet muut pikkuasiat herättivät pikku-jätkässä kysymyksiä ja kommentteja.

Polut olivat yllättävän hyvin tallattuja

Vajaan kilometrin metsätaipaleen jälkeen kuljimme vielä vähän matkaa tietä pitkin ja niin olimme Karhusuon kirjastolla. Nykyisin avainkoodilla viikonloppunakin avautuva kirjasto on kyllä hieno palvelu. Aikaisemmin ehdimme käydä siellä ehkä kerran kuukaudessa, mutta nyt kirjastossa voi käydä milloin meille sopii.

Mikäs se ovikoodi olikaan?

Kirjastossa valitsimme pari uutta kirjaa ja söimme pienet eväät, minkä jälkeen lähdimme takaisinpäin samaa reittiä. Heti polulle päästyämme Aaro alkoi ilmoitella rinkasta, että hän voisi kävellä. Pidin häntä kuitenkin siellä vielä alkumatkan ylämäen, jotta matkamme etenisi joutuisammin.

Kotia kohti.

Tasaiselle osuudelle päästyämme laskin Aaron alas rinkasta ja niin matkanteko hidastui, mutta eipä tuo hyvällä ilmalla haitannut. Aaro halusi myös kokeilla mukanani ollutta vaellussauvaa ja olipa siinä ihmettelyn aihetta, kun pitkästä teleskooppisauvasta sai lyhyen sauvan pienemmälle retkeilijälle.

Pikku-retkeilijä on jalkautunut.

Kuljimme melkein koko lopun polkuosuuden pienten jalkojen tahtiin, mutta usean lumihankeen pyllähdyksen jälkeen Aaro päätti, ettei jaksaisi enää tielle asti omin voimin. Rinkkaan en jaksanut häntä enää laittaa, joten viimeiselle parin sadan metrin matkalle otin hänet syliin. Voinpa sanoa, että tällä pätkällä tuli allekirjoittaneelle melkoisen kuuma loivaan ylämäkeen topattua viidentoista kilon retkeilijää kantaessani. Onneksi lopun kotitie taas käveltiin, joten perille päätyämme omakin oloni oli jo hieman parempi.

Aikaa retkeen meni melkein pari tuntia ja matkaa tuli yhteensä 2,4 kilometriä. Matkavauhti ei siis päätä huimannut, mutta ulkoiluna tämä oli sangen verraton. Sen verran hyvin lounas pikku-retkeilijälle maistui, eikä päiväuntakaan tarvinnut kauaa odottaa.

Kotitiellä

Viikko pakkasta riittää

Lämpötila laski tapaninpäivänä viimein pakkasen puolelle täällä etelässä. Ja sehän tarkoittaa perinteisesti, että viikon kun jaksaa odottaa, niin voi lähteä Kauhalaan jäätä naputtamaan.


Tänä vuonna jäätä ei ehtinyt kuitenkaan kertyä sen vertaa, että edes vasemman puoleisella putouksella olisi voinut liidata. Yläköydellä sai onneksi parit nousut tehtyä, joten jääkiipeilykausi saatiin tälle talvelle avattua.

Aurinkoinen jouluretki

Tällekään vuodelle ei tullut Etelä-Suomeen lumista joulua, mutta onneksi saatiin toiseksi paras vaihtoehto eli aurinkoinen aatto-päivä. Jouluvalmistelut olivat myös sen verran hyvällä mallilla, että pystyimme käyttämään päivän aurinkoisimman hetken hyväksi ja lähteä koko porukalla pienelle retkelle.

Tonttu-konkkaronkka polulla.

Matka taittuu hyvin rinkassa.

Kotiovelta läheiselle näköalapaikalle on matkaa vajaa kilometri, joten se sopi mitä parhaiten retken kohteeksi. Meno matkan Aaro kulki rinkassa, jolloin alun ylämäki meni joutuisasti. Perille päästyämme katseltiin maisemia, Aaro teki omat seikkailunsa ja syötiin eväät eli joulupiparit ja pari palaa suklaata.

Maisemat ovat kohdallaan kallion päällä.

Kalliolla on myös paljon seikkailtavaa.

Matka kotiinpäin on alamäkeä, joten sen Aaro sai kävellä kokonaan. Kyllähän sitä saa kivisellä polulla välillä vähän jännittää, kun pikku-jätkän vauhti alkaa kiihtyä, mutta hyvin päästiin takaisin kotiovelle. Pari kertaa tietenkin sattui pieniä pyllähdyksiä, mutta ne nyt kuuluvat asiaan.

Kävellen kotia kohti.

Välillä pitää vähän levähtää.

Reilun tunnin metsäretken jälkeen voikin sitten ottaa loppupäivän rennosti syöden ja pukkia odotellen.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2016 kaikille blogin lukijoille!