Korouoma 2014 - Jaska Jokunen

Keskiviikko alkoi kroppa väsyneenä ja vielä edellistäkin päivää kipeämmillä pohkeilla. Se ei ollut kuitenkaan mikään tekosyy jäädä lepäilemään vaan aamupalan jälkeen oli taas aika pakata varusteet  autoon ja suunnata jäätä kiipeämään. Noin neljänkymmenen minuutin pikataipaleen jälkeen olimme sitten Korouoman parkkipaikalla. Kuten kahtena edellisenäkin aamuna palelin koko matkan rotkon pohjalle laskeutuessa, mutta laavujen ohi päästyämme alkoi kroppa viimein lämmetä. Jonkin matkaa vielä käveltyämme piti sitten jo alkaa aukoa softshellin vetoketjuja, ettei kävellessä pääsisi liian kuuma tulemaan. Tämä oli jälleen hyvä esimerkki miten vaikeaa on pistää päälle juuri sopivasti vaatetta tälläisillä reissuilla.

Tänä vuonna kävely putouksille oli huomattavasti helpompaa kuin edellisinä vuosina, sillä kävelimme puron jäätä pitkin emmekä sen vieressä ylös ja alas poukkoilevaa kapeaa polkua. Puron jäällä kävely olisi muuten jäänyt varmasti tekemättä, mutta sen verran monet kengän jäljet sillä kulki, että luotimme jään kestävän meidänkin painon.

Lempiputoukseni Korouomassa.. Jaska Jokunen

Pääsimme siis rotkon pohjalla käveltävästä matkasta noin puolet jäätä pitkin, mutta sitten jouduimme nousemaan maihin, koska muutkin tätä reittiä käyttäneet olivat nousseet samassa kohdassa. Tästä eteenpäin kävely oli loivaan ylämäkeen nousemista ja sen verran edelliset päivät painoivat jaloissa, että kävely tuntui todella raskaalta. Olimme alustavasti miettineet tälle päivälle Revontuli-putousta, mutta Jaska Jokunen-putouksen luokse päästyämme ei käveleminen maistunut enää yhtään ja siksipä  päätimme jäädä sille.


Jaska Jokuselle jääminen oli hyvä ratkaisu muutenkin. Emme tuhlanneet päivää kävelemiseen sen enempää kuin oli pakko ja mikä tärkeintä putous oli todella hyvässä jäässä. Heti sen alle päästyämme tiesin, että tänään pitää kiivetä putouksen oikeassa reunassa kulkeva linja, joka oli minulla vielä kiipeämättä.

Tämän pisteen jälkeen alkoi tuntua pahalta. (c) Sami

Reitin alku ei ollut missään nimessä haastava, mutta nyt vasta edelliset päivät alkoivatkin tuntumaan. Kiipeäminen oli siis todella hidasta ja väsynyttä. Noin puolessa välissä oli sitten pakko tulla köyteen hetkeksi lepäämään. Tälle päivälle ei siis tullut ensimmäistäkään puhdasta nousua, mutta minkäs teet, kun ei jaksa niin ei jaksa. Hyvä reitti oli kuitenkin kyseessä ja viimein ankkurille päästyäni olin tyytyväinen, että olin sitä lähtenyt kokeilemaan.

Ei mennyt aivan puhtaasti tämä reitti. (c) Sami

Nousun aikana olimme käyneet Samin kanssa pikapalaverin ja päättäneet, että loppupäivä menee yläköysitellessä. Eihän siitä samaa fiilistä saa kuin liidistä, mutta saisipahan vielä pari nousua tälle reissulle.

Samin päästyä ylös siirsimme siis köyden vähän keskemmälle putousta ja oli taas minun vuoro laskeutua.  Alhaalla pakkasin pikkureppuuni untuvatakin, kaakaotermarin ja eväsleivät. Näin saimme syödä eväät putouksen päällä hienoja maisemia katsellen.

Alhaalla reppua pakatessani uumoilin vielä, että pitäisikö tälle päivälle sittenkin tehdä vielä yksi alaköysi-nousu, mutta kiivetessäni moiset ajatukset karisivat pois. On hyvä tietää omat rajansa ja tälle reissulle raja oli tullut vastaan. Kiipesin siis yläköydellä mahdollisimman jyrkästä kohdasta jolloin pohkeet pääsivät vähän helpommalla ja nousu antoi vähän enemmän. Olihan se taas rentoa nakuttaa, kun mahdollinen putoaminen ei vaivannut päätä yhtään. Ja vähän ennen jyrkän pätkän loppumista sain myös kokea pikku räpsyn, kun hakku ei pitänytkään.

Hyvät on maisemat eväitä syödessä.

Ylös päästyäni söimme eväät ja sitten oli Samin vuoro laskeutua, jotta hän pääsisi taas kiipeämään. Ylhäältä käsin tapahtuva yläköysittely vaati vähän enemmän säätämistä, mutta tällä kertaa suoriuduimme köysitoiminnasta erittäin sulavasti.

Sitten vielä päivän kolmannet nousut, minkä jälkeen kello alkoikin olla neljä ja oli aika kerätä varusteet reppuun ja suunnata autolle. Tällä kertaa pääsimme laavuille nopeaan, sillä kävely oli ensin alamäkeen ja loppu puron jäällä. Paljoa tämä ei kuitenkaan auttanut laavuilta autolle vievään ylämäkeen. Jos se oli ollut edellisinä päivinä raskas, niin nyt mäki ei tuntunut loppuvan millään.

Onneksi jokainen mäki loppuuu kuitenkin aikanaan ja pääsimme tälläkin kertaan autolle. Vielä jääkiipeilykenkien vaihto ajamiseen soveltuviin kenkiin ja niin oli tämän kertainen Korouoman reissu nähty.

Matka taittui nopeasti puron jäällä. (c) Sami

Jälleen voin sanoa ilman epäilystä, että kyllä Korouomaan kannattaa ainakin kerran talveen saapua. Missäpä muualla Suomessa pääsisi näin hienoihin maisemiin kiipeämään upeita linjoja. Joku kerta olisi kyllä mukava taas varata Piippukota, niin ei tarvitsisi joka päivä rampata alas kanjoniin ja takaisin. Niin ja ensi vuonna pitää aloittaa hakkutreenit hyvissä ajoin ennen reissua, niin ei tarvitse viimeisenä päivänä huomata taasen kunnon loppuvan kesken.

Korouoma 2014 - Mammutti

Tiistaina oli tarkoitus päästä liikenteeseen vähän edellistä päivää aikaisemmin, sillä olimme luvanneet olla syömässä neljän pintaan Lampelassa. Paljoa emme kuitenkaan saaneet lähtöämme aikaistettua ja niinpä olimme kävelemässä alas kanjoniin vain parikymmentä minuuttia edellispäivää aikaisemmin. Aamulla olimme myös saaneet huomata, että pohkeet olivat kumpaisellakin kiipeäjällä sangen kipeät. Selvästi eteläsuomen viidentoista metrin seiniin tottuneet jalat joutuivat koville Korouoman köydet suoriksi vetävillä putouksilla.

Mammutti putous

Onnekseni tästä päivästä piti tulla minulla lähes lepopäivä, sillä tänään oli Samin vuoro päästä ensimmäistä kertaa Korolla köyden terävään päähän. Paikaksi kokeilulle valitsimme Mammutti-putouksen, sillä sen vasemman reunan reitti oli helpoin, jonka minä tiesin kanjonista. Itselleni Mammutti ei tällä kertaa herättänyt suurempaa kiinnostusta, mutta sille oli lyhyehkö matka, eikä aikataulumme antanut tänään periksi kovinkaan pitkälle lähestymiselle.

Tästä se lähtee..

Putouksen alle päästyämme oli siis Samin vuoro säätää varusteet päälleen ja lähteä viemään köyttä ylöspäin. Alku hänellä menikin todella hyvin, mutta sitten köysistömme yhteinen vaiva eli huono liidipää ja pienet kulkuset alkoivat vaivata häntä. Onneksi putoukset ovat täällä vielä tulevinakin vuosina, joten vähän lisää liidikokemusta matalammilla putouksilla auttaa varmasti ensi kertaa.

Vasen reuna on minulla useampaan kertaa noustuna, joten se meni tälläkin kertaa sangen mallikkaasti. Ainoa pieni ahdistuksen aihe oli, että huipulla sijaitsevan varmistuspisteen vieressä oli reikä, josta valui vettä johonkin syvälle ja pimeään. Siinä sitä sitten piti seistä mahdollisimman kaukana tästä vesikaivosta ja toivoa, että allani oleva jää oli tarpeeksi paksua.

Tämä olisi reissun mukavin varmistuspaikka, josko vieressä ei olisi syvää ja pimeää koloa.

Samin päästyä ylös kello oli jo sen verran, että oli pikapalaverin paikka. Jos tekisimme vielä toisen nousun alhaalta käsin myöhästyisimme päivälliseltä, eikä se tuntunut ollenkaan isäntäväkeä ajatellen kohteliaalta ratkaisulta. Päätimme siis siirtää vähän köyttä ja tehdä vielä yhden yläköysinousun mahdollisimman jyrkällä kohdalla. Jyrkän jään kiipeilyä kun ei paljoa pääse omilla taidoilla kokeilemaan kuin yläköydessä.

Ankkuripaikan siirrettyämme lähdin siis laskeutumaan yläköysinousuani varten, mutta onnistuin sotkemaan köydet loivalla rinteellä niin hyvin, että seuraava vartti menikin niitä oikoessa. Lopulta pääsin kuitenkin alas ja nouseminen pääsi alkamaan. Ja, että se meni hyvin. Jyrkällä reitillä A -tyylin jääkiipeily toimi loistavasti. Hakkujen lyönnit ja rautojen potkut upposivat ensimmäisellä tai viimeistään toisella yrityksellä, eikä missään vaiheessa tarvinnut uumoilla pääsenkö eteenpäin tai antaako pää jälleen periksi.

Nousun aikana todistin siis itselleni, että minusta tulisi sangen hyvä kakkos-kiipeäjä. Pitäisi vain alkaa nakuttelee kovempien kaverien kanssa, niin johan tulisi hienoja nousuja tehtyä. Miinus puolena oli sitten, ettei nousu antanut lopussa mitään fiiliksiä. Se oli tekninen suoritus ja sitten ohi. Tätä, kun vertaa helpompienkin reittien liideihin, niin kyllä sitä taas ymmärtää miksi sinne köyden päähän on valmis lähteämään kerta toisensa jälkeen jännittämään.

Jääraudat jalassa jyrkätkin polut menevät todella helposti.

Nousun jälkeen kello oli jo kaksi, joten jouduimme jättämään tämän päivän kesken ja lähtemään autolle päin. Onneksi aikaisen lähdön korvasi Lampelan tilalla hyvä ruoka.

Korouoma 2014 - Ruskea virta

Tänä vuonna Korouoman reissun siirtyminen hoidettiin Rovaniemelle asti autojunalla, mikä osoittautui erittäin onnistuneeksi ratkaisuksi. Matka ei ollut myöskään hinnalla pilattu VR:n hyvästä alennuspaketista johtuen. Tietenkin Rovaniemeltä piti sitten vielä ajaa Posiolle, mutta 140 kilometrin ajomatka oli sangen helppo kun sitä vertaa 840 kilometriin, joka olisi tullut Helsingistä.

Junailu ja autoetappi suoritettiin siis lauantain ja sunnuntain aikana, joten pääsimme Samin kanssa tositoimiin heti maanantaina. Tällä kertaa olin päättänyt, ettei Ruskeaa virtaa sivuuteta turhan hankalan näköisenä, vaan sen kimppuun käydään heti ensimmäisenä päivänä.

Tänä vuonna Ruskealle virralle. (c) Sami

Yhdentoista pintaan Cobrat siis iskeytyivät Ruskean virran yllättävän märkään jäähän ja liidini pääsi alkamaan. Ensimmäiset metrit olivat sangen helppoja joskin ottivat pohkeille yllättävän paljon, mutta sitten reitti alkoi jyrkentyä ja todellinen nousu pääsi vauhtiin. Pienestä epävarmuudesta huolimatta etenin ruuveja rauhakseltaan, mutta hiukan liian tiheään, jäähän poraillen. Tästä johtuen jyrkän osuuden alkaessa loppua jouduin havaitsemaan, että olin ollut jälleen liian hanakka ruuvaaja.

Onko pakko ruuvata niin paljon. (c) Sami

Minulla oli enää neljä ruuvia jäljellä ja jyrkkää osuutta oli vielä jokunen metri edettävänä. Tässä vaiheessa päätin, että säästän kaksi ruuvia loivemmalle osuudelle ja teen niistä sitten ankkurin. Näin voin tehdä nousun kahdessa osassa.

Loivemmalle osuudelle päästyäni laitoin toiseksi viimeisen ruuvini kiinni, mutta tulin samalla siihen tulokseen, että vähän ylempänä olisi parempi ankkuripaikka. Päätin siis kiivetä vielä vähän ennen kuin käyttäisin viimeisen ruuvin ja laskeutua sitten sen varassa hakemaan edellistä ruuvia parempaa ankkuria varten.

Ja sitten on ruuvit vähissä. (c) Sami

Siinä minä sitten etenin viimeinen ruuvi valjaissa kiinni. Katsomalleni ankkuripisteelle päästyäni aloin kuitenkin taas halajamaan koko putouksen nousua yhdellä köyden mitalla, sillä matkaa huipulle ei enää ollut kovinkaan paljoa ja reitti näytti helpolta.

Loppujen lopuksi käytin ruuvin ennen viimeistä jyrkempää osuutta, mutta siitä vähän edettyäni tajusin virheeni. Edessäni oli vielä yksi reilut parimetrinen jyrkkä osuus. Hetken aikaa uumoilin pakittamista, mutta sekään ei vaikuttanut hyvältä ajatukselta. Sitten näin toisen vaihtoehdon. Edessäni oli paksuhko jääpuikko. Jos vain kovertaisin hakulla vähän sen takaosaa, niin saisin slingin siihen kiinni. Näin teinkin ja niin minulla oli vielä yksi varmistus kiinni.

Jääpuikon tuomalla lisävarmuudella kiipesin siis viimeisenkin jyrkemmän kohdan ja eteeni aukesi vielä kymmenisen metriä loivaa nousua. Nyt minun piti ottaa jo radiopuhelin esiin ja tiedustella paljonko köyttä olisi vielä vapaana. Samin arvio oli vähemmän kuin minun tarvitsema osuus, mutta onneksi hän pääsi vielä vähän lähemmäksi putousta ja niin minä sain käyttööni köyden viimeiset vapaat metrit.

Loiva osuus meni todella helposti, mutta noin metriä ennen ensimmäistä puuta Sami ilmoitti radiopuhelimella köyden loppuvan. Tässä vaiheessa vedin kaiken ilmassa roikkuvan köyden antaman löysän itselleni ja pääsin kuin pääsinkin puulle. Nopeasti slingi sen ympärille ja ankkuri oli valmis.

Olisikohan ne hanskat pitänyt ottaa pois takin alta ennen tätä kuvaa. (c) Sami

Onneksi olin ottanut lähtiessä selkääni pienen repun, sillä nyt sain varmistusta varten ohuen untuvatakkini päälleni ja paksut tumput käsiini. Siinä sitä oli sitten mukava varmistella ja samalla fiilistellä juuri tekemääni puhdasta Ruskean virran liidiä sopivassa noin viiden asteen pakkasessa.

Samin viimeinen etappi alkamassa.

Ilman untuvatakkia minulla olisi varmasti ehtinyt tulla vilu Samin nousua odotellessa. Hän kyllä eteni hyvää vauhtia, mutta kuudenkymmenen metrin nousu ja kolmentoista ruuvin puhdistaminen nyt vain ottivat aikansa.

Lopulta olimme kumpikin huipulla ja oli aika ottaa huippukuvat ja laskeutua takaisin reppujen luokse eväitä syömään. Ja kylläpä ruisleipä ja kaakao maistuivatkin hyviltä.

Köyden alasveto menossa. (c)Sami

Eväitten jälkeen päätimme kiivetä vielä toisen reitin putouksen vasemmasta reunasta. Reitin alku vaikutti todella helpolta, eikä loppuosakaan näyttänyt niin jyrkältä kuin edellisessä nousussa.

Päätimme myös nousta reitin kahdessa osassa, joten alkumatka meni todella nopeasti loivaa reittiä pienelle puulle. Sille päästyäni varmistin Samin samalle hyllylle. Tähän teimme sitten varmistuspisteen ja minä lähdin taas jatkamaan. Toisen pitchin alku menikin todella hyvin, mutta sitten reitti muuttui huomattavasti jyrkemmäksi miltä se oli näyttänyt alhaalta. Eikä pelkkä jyrkkyys riittänyt vaan tämän lisäksi tällä kohtaa valui vettä valtoimenaan. Siinä sitä sitten taistelin vähä vähältä eteenpäin vaatteet hyvää vauhtia kastuen.

Reitin loppuvaiheessa olin niin kaikkeni antanut, että jouduin lepäämään jokaisessa ruuvissa ja niiden välit olivat todella epävarmoja. Jotenkin sain kuitenkin revittyä itseni toppiin ja oli Samin vuoro tulla perässä. Sami oli saanut nousuni aikana ison jääpalan olkapäähänsä, joten sekin vaikeutti hänen nousua. Saimme silti hänetkin raahattua toppiin asti ja pääsimme viimein laskeutumaan repuille ja pakkaamaan tavaramme tältä päivältä.

Kävely autolle jyrkkää polkua pitkin osoittautui jälleen kerran todella raskaaksi. Noin kolmekymmentä minuuttia siihen meni ja jos päivän kiipeilyiltä oli jäänyt energiaa käyttämättä, niin se käytettiin nyt jalkojen liikuttamiseen. Viideltä olimme lopulta autolla ja pääsimme suuntaamaan majapaikalle, syömään, saunomaan ja väsynyttä iltaa viettämään.

Bongaa laavu kuvasta.

Aaron ensimmäiset lumileikit

Aina ei ulkoilemaan tarvitse lähteä lähipuistoa kauemmaksi. Varsinkin kun sää salli viimein pulkan esille ottamisen ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Siinähän sitä oli iloa ja seikkailua pienelle pojalle. Ja kyllä siitä ilosta melkoinen määrä riitti myös äidille ja isälle jaettavaksi.

Totuttelua pulkkaan

Ensimmäinen pulkkamäki

Kivaa! Lisää!

Äidin kanssa pulkkamäessä

Hetkellinen jalkautuminen lumihankeen. Pitihän sitä tietenkin myös maistaa.

Äidin sylissä ei tule kylmä.

Lopuksi vielä keinumaan.

Kauaa ei puistossa oltu tällä kertaa, mutta kyllä sisään päästyä punaposkiselle pikku-jätkälle tuntui maistuvan niin ruoka kuin lämmin maitokin. Taisi siis olla ylimääräisen pukeutumisen arvoinen seikkailu.

Sopivan jäinen viikko

Pirunkallio avattiin viime sunnuntaina, joten pitihän sitä päästä heti maanantaina nakuttamaan. Töistä kun lähti neljältä niin paikan päälle pääsi juuri ennen kuin hämärä alkoi laskeutua. Tämä ei tietenkään ollut ongelma, sillä putous on hyvin valaistu.

Jäätilanne putouksella alkoi olla jo todella hyvä eli reilussa viikossa oli melkoinen määrä kallion päälle siirrettyä vettä valunut alas. Liidatessa sai kyllä pariin kertaan huomata, ettei jää ollut kaikissa kohdin vielä kovin hyvälaatuista. Kyllä se vähän laittaa jännittämään, kun ruuvi painuu jäähän, eikä sitä tarvitse pyörittää. Onneksi näistä ilmavan jään kohdista pääsi aina sen verran siirtymään, että ruuveille löytyi hyvät paikat. Putouksen yläosassa jää oli myös sangen ohutta parissa kohtaa, minkä seuraksena jään läpi iskeytyvä hakku teki hienoja kipinäsuihkuja.

Kaiken kaikkiaan maanantaista tuli kuitenkin hyvä kiipeilypäivä, johon mahtui kolme mukavaa liidiä. Niiden jälkeen kello alkoi olla kuitenkin sen verran, että piti pitää vähän kiirettä kotiin ehtiäkseen. Olinhan aamulla luvannut Aarolle olla kotona viimeistään hyvää yötä toivottamassa ja onhan sitä isän lupauksista kiinni pidettävä.

Kotona olin sitten vähän vaille kahdeksan, joten lupaus tuli pidettyä. Samalla tuli tällekin kaudelle todistettua Pirunkallion hyödyllisyys viikolla tapahtuvassa kiipeilyssä. Jos jääkiipeilyreissu ovelta ovelle kestää kolme tuntia, niin ei ole mitään tarvetta mennä talven aikana sisälle muovia kiipeämään.

Pirunkallio kymmenen päivän jäädyttämisen jälkeen

Lauantaina oli sitten vuorossa Nuuksion Romvuoren jäätilanteeseen tutustuminen. Olin kuullut, että edellisenä viikonloppuna jäätä oli ollut todella vähän, mutta nyt oli kulunut yksi viikko pakkasia lisää, joten tilanne oli saattanut muuttua jo paljonkin.

Pari viikkoa kestäneet pakkaset ja vähäinen lumen tulo myös helpottivat paikan päälle pääsy, sillä Nuuksion Pitkäjärvessä oli jäätä jo parikymmentä senttiä ja lunta sen päällä ei ollut varmaan viittä senttiä enempää. Tämän olivat myös retkiluistelijat havainneet, sillä heitä oli todella paljon järven jäätä halkomassa.

Vasemman sivun putouksia

Kävely Nuuksion luontokeskukselta pelipaikalle oli siis tällä kertaa todella helppo. Paikan päälle päästyämme tarkistimme ensin jääkiipeilyalueen vasemmassa laidassa olevat loivemmat putoukset ja siellä olikin pari kolme kiivettävissä olevaa linjaa. Emme kuitenkaan jääneet niille vaan jatkoimme vähän matkaa jyrkemmille putouksille.

Nuuksion pääputoukset olivat saaneet jo hyvin jäätä, mutta vielä ne eivät olleet siinä kunnossa, että minä olisin niitä ollut valmis liidaamaan. Vasen suora vaati huomattavasti jäätä alaosaansa, jotta sitä kannattaisi edes miettiä. Vasta pieni luiro jäätä oli päässyt alas asti, vaikka yläosa olikin jo paksussa jäässä. Oikea suora oli jo ylös asti jäässä, mutta alku oli hyvin jyrkkää ja loppu vain kapea puikko. Yläköydellä tämä putous olisi ollut jo kiivettävissä, mutta ei missään nimessä minulle liidattavissa. Jätimme siis putoukset kasvamaan ja siirryimme takaisin loivemmille reiteille.

Vasen ja oikea suora alkavat ottamaan muotoaan

Ensimmäisenä kiipeämisvuorossa oli perinteisesti kapea jääränni, johon oli tullut jo sangen hyvä jäävirta. Tämän reitin olen kiivennyt useampana talvena, mutta jotenkin olen siitä aina pitänyt. Itse kiipeäminen on todella helppoa, mutta se on hieman erilaista koska reitti on kapea ja sen kummallakin puolella on kalliota.

Allekirjoittaneen ränni-liidi

Ylös päästyäni laitoin ankkurin puuhun ja varmistin Samin ylös. Varmistaessa piti taas vähän fiilistellä, miten jääkiipeily on muuttunut taas pykälän mukavammaksi nyt kun kädessä on hieman paksummat hanskat, joiden kanssa pystyy käsittelemään ruuveja. Samalla jouduin kuitenkin surukseni havaitsemaan, että ruuvit ovat jo alkaneet kuluttaa oikean Punisherin etusormen sivua puhki.

Ja Sami putsaa reitin

Samin päästyä ylös teimme ankkurin hieman enemmän vasempaan ja siirryimme seuraavan putouksen kimppuun. Tämä olikin huomattavasti mielenkiintoisempi tapaus kuin edellinen ja juuri sellainen reitti, jossa ensimmäisen nousun tekeminen yläköydellä on juuri oikea ratkaisu (ainakin allekirjoittaneelle).

Köysi valmiina päivän toiselle reitille

Reitin alku oli siis pystysuora ja sangen ohut verho. Sitä kiivetessä ei paljoa voimaa uskaltanut käyttää. Sen verran se kumisi hakun lyönnistä. Sen jälkeen piti kiertää vasemmalta puolen iso kivi. Tämä osuus meni mixta kiipeilyksi, sillä jäätä ei käytänössä ollut vain hakuilla piti kiven sivusta etsiä pitäviä paikkoja. Tälle pätkälle olisi myös saanut muutaman kiilan, joten reitti olisi ollut liidattavissa pienellä harjoittelulla jos tarvittavaa rautaa olisi ollut mukana. Kiven päälle päästyään oli jäljellä vielä vähän turvetta ja ohutta jäätä. Kaiken kaikkiaan reitti oli todella hienoa ja hyvin erilaista kiipeilyä, johon olen tottunut.

Sami etsii otteita kivenkolosta

Tämän jälkeen oli taas aika siirtää ankkuria vähän vasempaan ja ottaa työn alle seuraava putous. Reitin alussa piti kiivetä muutaman kiven päälle ja sitten pääsi itse jääosuudelle. Tällä kertaa jäätä oli ylös asti, mutta sitä oli vain ohut rantu slouppaavan kallion päällä. Nousu piti siis tehdä rauhallisesti ja hakun lyöntien piti olla herkkiä napautuksia. Edellisellä reitillä kädet olivat olleet kovilla pystyllä jäällä ja kiven kolosta hakun paikkoja etsiessä. Tällä kertaa taas pohkeet tekivät eniten töitä, kun slouppaavalla jäällä oltiin käytännössä kokoajan niiden varassa.

Släbiä ja ohutta jäätä tiedossa

Sitten oli päivän viimeisen reitin vuoro. Uskon vahvasti, että moni tuntemani kiipeilijä olisi jättänyt sen väliin kokonaan, mutta pitihän sitä lähteä yrittämään. Kyseessä oli epämielyttävän näköinen ränni, jossa oli jäätä käytännössä alussa sekä lopussa.

Reitin alku ja ensimmäinen jääosuus olivat todella helpot. Ensin kivien päälle nousu ja sitten muutama metri jäätä. Tämä jälkeen kiersin slingin varmistukseksi pienen risukon ympärille ja lähdin kiertämään sitä. Risukon oikealla puolella oli ohuita jääpuikkoja, joita en halunnut tiputtaa, joten vasenta puolta piti mennä. Nousin siis rännistä kallion päälle ja risukon kierrettyäni palasin takaisin ränniin. Tässä vaiheessa onnistuin kuitenkin saamaan jalkani risukon ja kallion väliin jumiin. Olin juuri repimässä jalkaani irti, kun alapuolelle tuli retkiluistelijoita katsomaan kiipeämistämme. Siinä sitä sitten yritettiin rauhallisesti jalkaa irrottaa ja näyttää siltä, että tiesin mitä olin tekemässä. Jalka lähti onneksi lopulta irti ja pääsin jatkamaan rännissä. Seuraavat pari metriä etenemistä haittasi kuitenkin kaatuneen puun oksat, jotka tukkivat reittiäni. Niiden ohi piti luikerrella ja samalla yrittää saada hakkuja sellaisiin kivenkoloihin, jotka pitäisivät. Tästäkin esteestä pääsin ohi ja sitten olin jo parin sentin paksuisella puulla, johon pystyin kietaisemaan seuraavan slingini.

Viimeinen ränni. Jäätä, pusikkoa ja kiveä mielenkiintoisella reitillä.

Loppu nousu meni onneksi loivaa jäätä kiiveten. Sain tälle osuudelle myös pari ruuvia ja yhden puun slingauksen, ja niin olin ylhäällä. Kävin vielä hakemassa edellisen reittimme ankkurin ja laitoin sen paremmin linjaan tämän reittin kanssa. Sitten kävin varmistamaan Samia, joka tuntui välillä ähisen ja puhisevan ihan kunnolla nousunsa aikana. Ylös päästyään Sami kuvasikin reittiä kirosanalla. Itse en ollut aivan niin negatiivinen. Minusta se oli mielenkiintoinen, mutta minuun tälläiset seikkailulliset reitit tuntuvat uppoavan. En silti pysty kenellekään kehumaan nousua. Paitsi jos haluaa kiipeilypäivän loppuun vielä yhden hyvin mielenkiintoisen liidin.

Siten meidän kiipeilypäivämme oli viimein pulkassa ja lähdimme kävelemään autolle. Kaiken kaikkiaan olimme jäällä noin kuusi tuntia eli tästä tuli sekä hyvä kiipeily että ulkoilu päivä. Seuraavan kerran jäätä hakataan sitten Posiolla Korouoman maisemissa noin viikon päästä.

Alkoihan ne pakkaset viimeinkin

Kauan odotetut pakkaset alkoivat viimein viime perjantaina, joten tällä viikolla tuli seurattua tienvarsien kallioleikkauksiin muodostunutta jäätä silmä kovana. Päätimme Samin kanssa viime viikonloppuna, että josko jäätä alkaisi muodostua teiden varsille tarpeeksi, niin lähdettäisiin tällä viikolla jo sitä nakuttaa.

Jäätähän muodostuikin viikossa todella hyvin ja ilmatkin ovat olleet mitä kauneimmat. Eihän sitä sitten ollut muutakaan mahdollisuutta kuin livistää töistä kahden pintaan ja suunnata Kauhalan putouksia tarkistamaan.

Paikan päälle päästyämme saimme iloksemme havaita, että töistä ajoissa lähteminen oli ollut aivan oikea vaihtoehto. Jäätä oli muodostunut jo todella hyvin Kauhalan kumpaankin pääputoukseen. Oli siis aika laittaa varusteet päälle ja räkätä ruuvit ja jatkot valjaisiin ja siirtyä pitkästä aikaa köyden terävään päähän.

Vasemman puoleisessa putouksessa oli sen verran jäätä, että sitä uskalsi hyvin lähteä liidaamaan ilman pelkoa ruuvin kallioon osumisesta. Reitti on ollut perinteisesti todella helppo, mutta kyllä kauden ensimmäiseen liidiin silti sai sopivan määrän jännitystä ja epävarmuutta ahdettua. Pitää todellakin toivoa, että saan vähän lisää varmuutta kasaan ennen ensi kuun Korouoman reissua. Muuten kyseisen viikon teemaksi tulee vähän turhankin vahvasti pelkoa ja epätoivoa kylmän kanjonin pohjalla.

Viimeinkin kunnolla jäätä johon hakut iskeä.

Pienestä epävarmuudesta huolimatta nousu meni hyvin ja oli Samin vuoro lähteä kokeilemaan uusia hakkujaan. Jo ensi metreiltä sainkin sellaisen kuvan, ettei hän ole enää valmis käyttämään vanhoja Ragejani, mikä onkin terveen miehen merkki. Kyllähän uusissa Quarkeissa ja iän vanhoissa Rageissa on melkoisesti eroa, niin painossa, swingissä ja oikeastaan aivan perus käytettävyydessä.

Ensi nousujen jälkeen kiipesimme vielä vasenta putousta pariin kertaan yläköydellä ihan kuntoilumielessä. Varmistaessani Samin nousua huomasin myös, että tällä pakkasella minun paksu Marmotin untuvatakki meinasi olla vähän liikaa. Voinpahan sanoa, että aikanaan tuli hommattua lämmin takki, kun yli kymmenen asteen pakkasessa paikallaan töröttäessä siinä tulee kuuma.

Muutenkin olen kyllä tyytyväinen hankkimiini lämpimiin varusteisiin. Ainakin omalla kohdallani jääkiipeilystä tulee huomattavasti mukavampaa, kun varusteiden kohdalla näkee vähän vaivaa ja valitsee sellaisia joissa ei kylmä heti ala vaivaamaan.

Viime talvena ostin Black Diamondin Punisher jääkiipeilyhanskat. Ne on kyllä mukavan lämpimät ja niiden kanssa ruuvien ja jatkojen käyttö onnistuu ongelmitta. Toinen onnistunut sijoitus oli La Sportivan Batura 2.0 GTX:t. Lämpimät kengät, johon allekirjoittaneenkin lättäjälka menee ongelmitta, eikä varpaita purista, niin kuin monissa muissa kokeilemissani jääkiipeilykengissä.

Oikean puoleinen putous myös kiivettävässä kunnossa.

Illan alkaessa hämärtää siirsimme köyden vielä hetkeksi oikean puoleiselle putoukselle ja teimme siellä yhdet yläköysinousut. Periaatteessa tälläkin putouksella olisi voinut jo liidata. Vain alussa oli reilut pari metriä johon en olisi ruuvejani yrittänyt laittaa. Yläköysinousut olivat kuitenkin nopeampia ja kunnon ensikosketus jäähän oli tällä kertaa päätarkoitus. Kauhalassa tulee varmasti vielä tällä kaudella käytyä ja silloin ehtii tämänkin putouksen liidata.

Kaiken kaikkiaan tästä tuli hyvä kiipeilypäivä ja pitää kyllä lähteä joku toinenkin aurinkoinen päivä töistä ajoissa, jotta ei aina tarvitse viikolla pimeässä kiivetä.

Jäätä etsimässä

Joulukuun alussa sain karttalinkin potenttiaaliseen jääkiipeilypaikkaan Kangaslammilla. Kyseiset kalliot olivat Kangaslamminkin mittapuulla keskellä ei mitään, mutta pitihän ne lähteä tarkistamaan, kun joulun pyhinä vietimme paikkakunnalla useamman päivän.

Elina ja Aaro siirtyivät Jyväskylään sunnuntaina 29.12. mutta minä jäin Kangaslammille vielä yhdeksi päiväksi, joten oli aika pakata reppuun kiipeilyvarusteet ja lähteä etsimään jääputouksia. Oikeastaan lämpimistä säistä johtuen lähdin ennemminkin etsimään potenttiaalisia kallioita putouksille, sillä jäätä en oikeasti uskonut löytäväni.

Paikan päälle päästäkseni piti kirkolta ensin ajaa reilut kymmenen kilometriä, josta noin puolet oli  todella jäistä hiekkatietä, minkä jälkeen alkoi kävely yhtä liukasta ja vielä hieman kapeampaa tietä pitkin "laguunille". Sinne päästyäni lähdin kiertämään laguunia sen vastakkaiselle reunalle, josta sitten siirryin suunnistustaipaleelle.

Kangaslammin laguuni

En ollut kuitenkaan tullut varanneeksi suunnistamista varten kompassia. Minulla oli vain netistä tulostettu paperikartan palanen, jonka avulla oli tarkoitus päästä perille. Yritin siis käännellä sitä suunnilleen oikeaan asentoon laguunin suhteen ja päättää sen avulla mihin suuntaan pitäisi lähteä. Sitten vain reittiä etsimään. Noin viisitoista minuuttia pusikoita väisteltyäni, lumilämpäreitä kierreltyäni ja soisten kohtien yli hypeltyäni alkoi reittini hieman epäilyttää. Olinkohan enää ollenkaan oikeassa suunnassa? Tässä vaiheessa pelkkä kartta ei kuitenkaan enää auttanut, sillä lähimailla ei näkynyt mitään maamerkkiä, jolla olisin voinut laittaa itseni kartalle. Otin siis kännykän esiin ja yritin suunnistaa Nokian autonavigaattoria käyttäen. Kalliot olivat lähellä järveä, joten pystyin ottamaan summittaisen suunnan navigaattorin kartasta.

Tämäkään tapa ei kuitenkaan meinannut tuottaa tulosta ja olin ollut varmaan puolituntia liikenteessä, kun viimein muistin kännykässäni olevan kompassiappsin. Sitä käyttäen pääsin sitten viimein kallion päälle, eikä aikaakaan tainnut mennä tähän viimeiseen vaiheeseen kuin kymmenisen minuuttia. Opinpahan seikkailustani jälleen kerran, että kartan seuraksi kannattaa ottaa se kompassi.

Nyt oli siis päästävä kallion alapuolelle, jotta mahdolliset jääreitit löytyisivät. Onneksi siedettävä laskeutumisreitti löytyi sangen nopeasti. En sitä ehkä aivan kaikille suosittelisi varsinkin kun lunta oli vielä jonkin verran kallion suojaisessa notkelmassa, mutta hyvin alaspääsy silti sujui.

Reitti alas kallion päältä.

Heti alas päästyäni näin ensimmäisen pienen putousjään laskeutumispaikkani vieressä. Se oli kuitenkin vielä niin vähäinen, etten halunnut jäädä käyttämään vähäistä päivän valoa siihen. Jatkoin siis kallion sivua ja voinpa sanoa, etten ole vähään aikaan niin vaikeassa maastossa kulkenut. Lumi, kivet, kolot maassa ja kaatuneet puut pitivät siitä huolen. Tämä ei ollut missään nimessä kaunis tai mukava paikka kulkea.

Ensimmäinen potenttiaalinen jääputous

Vähän aikaa reittiä etsittyäni kuulin viimein veden tiputusta kallion sivulta ja näin myös hyvin märän kallion, jota pitkin vesi valui. Jäätä ei paikalla ollut, mutta se ei yllättänyt pitkän plus jakson jälkeen. Vähän matkaa jatkettuani tulin toiselle samantyyliselle kallioseinämän kohdalle. Jälleen vettä valui seinää pitkin sen oloisesti, että pakkanen saattaisi hyvin saada aikaan putouksen myös tälle kohdalle.

Toisen putouksen paikka, mutta myös mahdollisesti kesäkiipeily kallio

Seuraavan kallion mutkan takana minua sitten odotti reissun suurin yllätys. Kaksi pientä, mutta kiivettävissä olevaa jääputousta. Oikean puoleinen putous oli sangen kapea, mutta huomattavasti pidempi. Vasen oli lyhyempi, mutta hieman tukevamman oloinen. Sitäkään en olisi mielelläni lähtenyt liidaamaan, mutta yksi yläköysinousu sillä piti kuitenkin päästä tekemään.

Ongelma oli kuitenkin, että kallion päälle kiertäminen vaatisi suhteellisen paljon aikaa ja juuri sitä minulla ei enää ollut. Sillä vajaan tunnin päästä olisi jo pimeä ja siihen mennessä minun oli päästävä takaisin autolle.

Löytyihän sitä jäätäkin

Vasemman puoleisen putouksen vierestä lähti kuitenkin kapea ramppi kalliota ylöspäin. Ramppi loppui kuitenkin muutamaa metriä ennen kallion harjaa. Koska halusin ensimmäisen jäänousun tälle vuodelle, niin minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa hakut esille ja lähteä ramppia ylöspäin. Alku menikin hyvin puista hakuilla hookkaillen ja näin tukea saaden, mutta sitten ramppi loppui ja huipulle oli vielä matkaa.

Pienellä tutkimisella löysin kalliosta hyviä paikkoja sekä hakuille, että raudoille. Tämän lisäksi noin puolitoista metriä pääni yläpuolella oli ohut puu. Jos saisin hakkuni sen ympärille voisin vetää itseni kallion päälle. Laskeuduin siis hieman alemmas tasaisempaan kohtaan ramppia, jotta sain raudat jalkoihini. Sitten palasin takaisin kallion juureen ja aloin etsiä ensimmäistä hakun paikkaa. Se löytyikin helposti ja tämän lisäksi minulla oli selän takana kelo johon pystyin tukemaan selkääni. Vedin siis itseäni varovasti ylöspäin ja samalla tukeuduin keloon. Tämän jälkeen sain rautojen kärkipiikit hieman ylemmäs pienille listoille ja toisen hakun myös kallion koloon. Siitä sitten sain hakun ohuen puun ympärille ja pystyin vetämään itseäni ylemmäs.

Jouduin vielä kerran etsimään rautojen kärkipiikeille paikat ja sitten upotin kummatkin hakut turpeeseen etsien niille painoani pitävät kohdat ja vedin itseni huipulle. Reitti oli kyllä helppo, mutta silti jouduin hieman puhaltelemaan huipulla. Sen verran harvinaisia turve-mixta reitit minulle olivat.

Päivää ei kuitenkaan ollut enää paljoa jäljellä, joten oli aika solmia köysi mäntyyn kiinni ja laskeutua takaisin alas sitä pitkin. Sitten kiinnitin itseni edellisellä viikolla ostamallani mini-traxionilla köyteen ja kauden ensimmäinen jääkiipeily pääsi alkamaan. Itse nousu ei montaa minuuttia kestänyt, mutta vähän jännitystä nousuun toi uudella varmistuslaitteella nouseminen. Myös nousu itsessään koostui hyvin rauhallisesta hakun käytöstä. Sen verran kumisevaa jää oli ja putouksen pudottaminen olisi harmittanut aivan oikeasti.

Viimein hakut jäässä

Niin oli kauden ensimmäinen jäänousu tehty ja oli aika kerätä varusteet reppuun ja ottaa kompassisuunta takaisin laguunille. Kävely sinne vei tällä kertaa vain vajaat viisitoista minuuttia. Vielä piti kiertää Laguunin alaosaan ja kävellä sieltä autolle, jossa olinkin juuri ennen kuin hämärä vaihtui pimeäksi. Niin oli reilut neljä tuntia kestänyt jäänetsintäretkeni päätöksessä.

Tällä kertaa päivään ei kuulunut kovinkaan paljoa kiipeilyä, mutta minulla on tarkoitus tulla seuraavan kerran paikan päälle maaliskuun alussa. Toivottavasti saan silloin seuraa mukaan, sillä uskon vahvasti, että se reissu tulee olemaan kiipeilyllisesti huomattavasti antoisampi.