Sateista mökkeilyä Pikkuvuomajärvellä

Kesän ensimmäinen Lapin reissu alkoi viiden aikaan maanantai aamuna, kun nousimme JPeen kanssa taksiin ja suuntasimme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Lento lähti seitsemältä ja kahdeksalta olimme jo Oulussa, jossa Toni oli meitä vastassa.

Autossa istumista riitti jälleen tälle päivälle. Rovaniemellä kävimme syömässä ja kaupassa, Sodankylän jälkeen kahvilla, Inarissa pysähdyimme päivälliselle ja tankkaamaan auton. Inarin jälkeen oli enää parikymmentä kilometriä matkaa Kittilän tietä mökin avainta hakemaan. Se löytyi vuokraajan talon kuistilla olevan puupöllön kaulasta, kuten meille oli aikaisemmin puhelimessa luvattu.

Avaimen haettua ajettiin vielä parikymmentä kilometriä, minkä jälkeen käännyttiin metsäautotielle. Tien alku oli todella hyvässä kunnossa, mutta viimeiset kilometrit olivat sellaista ryttyytystä, että olin todella tyytyväinen, että olimme liikenteessä Tonin nelivedolla emmekä Passatilla.

Iltapäivällä seitsemän pintaan tie viimein loppui ja oli aika jalkautua Hammastunturin erämaahan. Jonkin aikaa saimme perinteiseen tapaan auton luona säätää, että varusteet, ruuat ja virvoikkeet saatiin mahtumaan rinkkoihin. Lopulta kaikki oli valmista ja pääsimme aloittamaan kävelyn.

Kävely alkaa kolmen kilometrin ylämäellä.

Sulamisvedet pitivät uran todella märkänä.

Emme ehtineet edetä montaakaan sataa metriä, kun vettä alkoi tihuuttaa ja tätä sitten jatkui aina mökille asti. Kävely ei ollut muutenkaan mukavimmasta päästä, sillä ensimmäiset kolme kilometriä kahden tunturin väliseen satulaan olivat ylämäkeä. Mönkijän ura oli myös sangen hankalakulkuinen, sillä lumien sulamisvedet olivat kertyneet uralle tehden siitä liejuisen ja todella märän.

Kyllä ulkoilu on mukavaa.

Sateinen maisema satulasta.

Rauhallisesti edeten ja taukoja pidellen pääsimme lopulta polun korkeimpaan kohtaan. Maisemia sieltä ei kuitenkaan tarvinnut katsella sateesta ja alhaalla olevista pilvistä johtuen. Jatkoimme siis alamäkeen, kunnes tulimme Pikkuvuomajoen rantaan. Mönkijä oli ylittänyt joen helposti, mutta meille tämä kohta olisi tarkoittanut kahlaamista, mikä ei oikein kiinnostanut tällä hetkellä. Jatkoimme siis matkaa seuraten jokea parempaa ylityspaikkaa etsiskellen. Sellainen löytyi viimein, joten pääsimme taiteilemaan joen yli märkiä kiviä pitkin.

Viimeiset kolme kilometriä päivän taivalluksesta olivat todella mieli maassa etenemistä. Vain mökille pääsyllä oli enää väliä. Kaikki muu tuntui täysin turhalta. Lopussa päätimme vielä oikaista vähän ja suohonhan se meidät vei, mökin viimein tultua näköpiiriin ei käveleminen olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Viimein mökillä.

Mutta niinpä se masentunut olotila jälleen katosi, kun rinkan sai selästä ja hetken mökin terassilla levätä. Olotilaa saattoi tietenkin parantaa myös olut ja muutamat tilanteeseen sopivat Jallu-hömpsyt. Tässä vaiheessa kello oli jo yksitoista, joten kovin pitkäksi aikaa ei voinut paikalleen jäädä. Pistimme siis porukalla saunan ja tuvan lämpiämään, sekä purimme rinkat. Ehdimme myös paistaa makkarat muun säätämisen yhteydessä, joten saunaan päästessä elämä tuntui jo yllättävän hyvältä.

Nämä oluet on ansaittu.

Olimme varanneet jokaiselle kaksi saunaolutta iltaa kohti, mutta reissun ensimmäinen oli kyllä yksi parhaita Sandelsseja mitä olen koskaan nauttinut. Vähän yhden jälkeen oli saunomiset hoidettu ja oli viimein aika käydä nukkumaan, eikä kaksikymmentä tuntisen päivän jälkeen tarvinnut todellakaan montaa hetkeä unta houkutella.

Tiistai aamuna heräsimme yhdeksän pintaan ja hoidimme aamupalan ja muut toimet hyvin rauhallisesti. Pilvet olivat yhä niin alhaalla, ettei mökkiä ympäröiviä maisemia vieläkään oikein nähnyt. Vettä ei aamun aikana tullut, mutta oli selvää ettei tästä päivästä selvittäisi ilman sateita.

Tiistai aamupäivä.

Saimme päiväreput selkään vasta yhdentoista jälkeen ja lähdimme nousemaan mökiltä kohti läheistä lapinkylää. Tämän päivän suunnitelma oli kävellä kolme kilometriä Apisjärven rantaan ja ottaa sieltä käyttöön mökin vuokraan kuuluva vene. Veneellä sitten soutaisimme järven eteläpäähän ja sieltä kävelisimme pari kilometriä pienelle autiotuvalle lounasta syömään.

Hökkelikylä

Mäen päältä löytyi puolen kymmentä tupaa ja vähän matkaa edettyämme ohitimme vielä toisen ryppään tupia. Kylän jälkeen matka jatkui alamäkeen hyvin märkää uraa. Välillä tuntui, että olisimme kävelleet ojassa. Myös vettä oli alkanut tihuuttaa jossain vaiheeessa, joten tämä ei ollut missään nimessä mieltä ylentävin retkireitti.

Tämän märemmäksi urat eivät voi enää mennä..

 

Mutta se ei etenemistä estä.

Reitin hieman kuivaessa saavuimme puron varteen ja tälläkin kertaa vettä oli niin paljon, ettei uran kohdalla ollut mitään mahdollisuutta päästä siitä yli. Olimme unohtaneet myös sandaalit ja pyyhkeen mökille, joten kahlaaminen ei tälläkään kertaa kiinnostanut. Lähdimme siis seuramaan puroa alavirtaan josko siitä pääsisi jossain vaiheessa yli.

Puron yli heittämällä.

Kauaa emme onneksi joutuneet kulkemaan, kun tulimme pienen saareen kohdalle. Tässä vaikutti mahdolliselta, että ensin voisi hypätä saarelle ja sitten sen vastarannalle. Koska parempaakaan paikkaa ei näkynyt, päätimme yrittää tupla-hyppyä. Minä menin ensin ja hyvän vauhdin kanssa pääsin saarelle. Minun jälkeen tuli Toni ja sitten JPee. Kaikki suorittivat kunnialla kummatkin hypyt, vaikka paljosta ei huonompi vaihtoehto jäänytkään kiinni toisella hypyllä.

Puron jälkeen oli vielä vajaan kilometrin kävely ja olimme venerannassa. Siellä meitä odotti erittäin epämieluisa yllätys. Vene oli lukossa. Mökillä oli ollut nippu avaimia, mutta niissä ei ollut lukenut mitään, joten emme olleet ajatelleetkaan yhden avaimen olevan venettä varten. Tässä sitä sitten oltiin soisessa rannassa lukittujen veneiden kanssa.

Yksi ankeimmista kahvihetkistä ikinä.

Toni otti tässä vaiheessa ongen esille ja JPee kanssa aloitimme kahvin keiton. Tällä säällä ei kiinnostanut lähteä kävelemään järven eteläpäähän soisessa rantakoivikossa, eikä avaimen hakukaan tullut kysymykseen. Oli siis sama juoda kahvit ja syödä eväsleivät.

Välipalan jälkeen Toni jatkoi heittelyä ja käveli samalla järven pohjoisrantaa kohden. Me seurasimme häntä jonkun aikaa JPeen kanssa, kunnes tulimme hieman kuivemmalle kohdalle, jossa joku oli pitänyt tulipaikkaa. Tässä vaiheessa päätimme, että samahan se oli lounas tehdä, kun välineet kerta tuotiin mukana.

Olisiko tuonne oikeastaan halunnutkaan lähteä soutelemaan?

Lounaan syötyämme lähdimme takaisin mökille päin. Päiväretki ei ollut ollut missään nimessä sellainen, kun olimme suunnitelleet, mutta onneksi oli vielä pari mökkeilypäivää jäljellä. Eikä päivä ollut mennyt aivan hukkaan, sillä Toni nosti taimenen ja harjuksen järvestä. Meille oli siis tiedossa hyvää ruokaa tälle illalle.

Toisen kerran onnistunutta puron ylitystä juhlistettiin todella hyvällä vedellä.

Päivän viimeinen etappi.

Illalla saunaa lämmittäessä pilvimassa alkoivat hälvetä ja saunan jälkeen terassilla istuessamme oluet käsissä ilma oli jo aurinkoinen. Tässä vaiheessa näimme ensimmäisen kerran Pikkuvuomajärven ympärillä nousevat tunturimaisemat ja olivathan ne komeat. Keskiviikosta tulisi hyvä tunturin huiputuspäivä.

Maisema tuli illalla esiin.

Vappuretki

Mitä kaunein vappupäivä oli hyvä syy lähteä kauden ensimmäiselle eväsretkelle lähimetsään. Paikaksi valitsimme lähikallion, jonne on sopivasti noin vartin kävelymatka.

Elina, Leeko ja Paavo kulkevat edellä.

Tulimme alkumatkan hieman perässä Aaron kanssa, sillä kyllähän kuhisevia muurahaispesiä piti pysähtyä katselemaan.

Eväsretki kallion päällä. Paikka ei sovellu kiipeilyyn, mutta maisemat siellä ovat kohdallaan.

Hämähäkkimieskö siellä kurkkii?

Pienin retkeilijä sai eväät syötyä ja päätti samantien, että matka voisi jatkua.

Polku on parissa kohtaa sangen kuvauksellinen.

Kotitalo häämöttää.

Perinteinen jääkiipeilykauden päätös

Tämänvuotinen jääkiipeilykausi tuli lopetettua perinteisesti Kangaslammin putouksilla. Olin jo käytännössä laittanut kiipeilyvarusteet odottamaan ensi vuotta, mutta pääsiäistä edeltävä viikko oli sen verran pakkasen puolella, että olihan ne varusteet mökille mukaan otettava.

Oikeanpuoleinen putous oli tänä vuonna hyvässä jäässä.

Ja olinpa tyytyväinen ratkaisuuni paikan päälle päästyäni. Varsinkin oikeanpuoleisin putous oli parhaassa kunnossa viimeiseen kolmeen vuoteen. Sen lisäksi myös keskimmäinen ja vasen putous olisivat olleet liidattavassa kunnossa. Kalliolta löytyi myös pari kiivettävänoloista miksta-pätkää, joita olisi mielenkiintoista kokeilla ensi vuonna. Tällä kertaa keskityimme vain oikeanpuoleiseen putoukseen, sillä Petri oli varmistanut viimeksi vuosi sitten samassa paikassa.

Petri aloittaa kauden ensinousuaan.

Ja hyvinhän se menee.

Kiipesimme molemmat parit hyvät linjat putouksella ja Petrin nousut näyttivät taas siltä, että paremmat raudat ja vähän enemmän treeniä, niin kyllä jääkiipeily sopisi hänelle.

Toisen nousun tehtyäni tarve saada vielä yksi liidi tälle vuodelle nousi liian suureksi ja niin oli aika vetää köysi alas ja ottaa ruuvit sekä jatkot valjaisiin. Kävimme vielä kerran läpi miten ylä- ja alaköysi varmistaminen eroavat toisistaan ja niin lähdin viemään köyttä ylöspäin. Kuten edellisenäkin vuonna laitoin muutaman ruuvin normaalia enemmän nousun aikana ja yritin parhaani mukaan katsoa noustessa miten Petrillä sujui, mutta oikeastaan se oli taas turhaa vahtaamista, sillä varmistajani toiminta oli ensiluokkaista.

Saatuani kauden viimeisen nousun tehtyä oli aika kerätä varusteet kasaan ja suunnata takaisin mökille. Keli oli hyvä ja kiivettävää olisi vielä riittänyt, mutta tällä kertaa meillä ei ollut tarkoitus viettää koko päivää putouksella. Ei meillä silti niin kiire mökille ollut, ettemmekö olisi ehtineet käydä ottamassa perinteisiä kauden päätös oluita Kippolassa.

Tuossa saattaisi olla sangen mielenkiintoinen linja kiivettäväksi.

Korouoma 2016 - Mammutti

Perjantai alkoi ehkä torstaitakin harmaampana. Siihen kun vielä lisätään kevyt räntäsade, niin eipä ollut tästäkään tulossa liian mieltä ylentävä ulkoilupäivä.

On sitä tullut kauniimmassakin säässä kiivettyä.

Tänään suuntasimme Mammutti-putoukselle. Tarkoitus oli ensin kiivetä vasemman puolen helppo linja ja siirtyä sitten oikealle reunalle, josta olin pakittanut edellisenä vuonna. Paikan päälle päästyämme saimme kuitenkin todeta, ettei putouksen vasemmalle reunalle tarvinnut mennä. Vesi valui siellä valtoimenaan putousta alas ja jää oli muutamissa kohdissa niin ohutta, että siitä näki läpi. Mammutti oli varmaan huonoimmassa kunnossa, mitä olin koskaan nähnyt. Käytännössä vain oikea reuna oli kiivettävissä, sillä jyrkän keskiosuudenkin jää oli todella heikkonoloista.

Mammutti oli erittäin märkä ja ohuessa jäässä.

Päätimme hoitaa ensinousun tällä kertaa kahdessa osassa. Sami liidasi ensin putouksen ensimäiselle hyllylle ja minä aloitin siitä oman nousuni putouksen jyrkentyessä. Oman osuuteni alku oli kyllä todella hankalaa kiivettävää, sillä jää ei ollut hetkeäkään tasaista vaan se oli täynnä ohuita puikkoja ja syvennyksiä. Hakuthan siihen upposivat ongelmitta, mutta jalkojen kanssa sain tuskailla koko ajan.  Kenkiä ei vaan meinannut saada puikkojen väliin niin että niihin olisi voinut aidosti luottaa. Tämän osuuden aikana jalkani irtosivatkin monesti, mutta onneksi pysyin joka kerta seinällä sen verran, että ehdin potkia kärkipiikit takaisin jäähän. Nousua ei myöskään auttanut edellisen päivän suoritus, joten pohkeet olivat todella kovilla. Räntäsade oli onneksi loppunut jossain vaiheessa, joten kiivetessä ei kastunut aivan samalla tavalla kuin eilen.

Jyrkän osuuden jälkeen pääsin loivalle jäälle, joka kulki kallion vieressä. Loppumatka olisi ollut rentoa nakuttelua, mutta pari moovia tehtyäni jää päästi pahaenteisen rasahduksen. Kohta ääni toistui, emmekä olleet aivan varmoja mistä se pääsi, mutta epäilin vahvasti, ettei allani oleva jää ollut kunnolla kalliossa kiinni. Jouduin etenemään vielä muutaman varovaisen metrin ylöspäin ennen kuin pääsin viereiseltä kallioosuudelta tulevan ohuen jääluiron kohdalle. Siihen pystyin sitten kiinnittämään seuraavan varmistukseni ja jos allani oleva putous olisi lähtenyt irti, olisi tämä jää siitä erillään ja pitäisi minut varmasti putoamasta.

Viimeiset parikymmentä metriä etenin siis rauhallisesti ruuveja aina kalliolta tuleviin jääluiroihin kiinnittäen. Loppu nousun aikana en kuullut enää rasahduksia, mutten uskaltanut siltikään luottaa allani olevaan jäähän.

Lopulta epäilyttävä jääosuus oli takana ja jäljellä oli viimeinen vajaan parin metrin ponnistus pystyllä jäällä lumihankiosuudelle. Tässä vaiheessa meinasi alkaa harmittaa, sillä olin käyttänyt kaikki ruuvini ja loppuosuudelle piti nousta hakut kiinni turpeessa - ei jäässä. Myös viimeinen varmistus oli tässä vaiheessa jo usemman metrin päässä.

Reitti kulki suunnilleen köyden osoittamaa linjaa.

Juuri ennen kuin lähdin vetämään itseäni turpeesta muistui mieleeni, että olin sujauttanut umpeen jäätyneen ruuvin takin alle aivan reitin alussa. Sieltähän se nyt löytyi ja niin minulla oli viimeisessä jääosuudessa ruuvi kiinni. Tämän jälkeen loppu oli helppoa ja myös hangessa kahlaaminen ankkuripuulle meni huomattavasti edellistä päivää tuskattomammin.

Tälläkään kertaa emme saaneet Samin kanssa puheyhteyttä kuulumaan, mutta onneksi olimme sopineet köysimerkit valmiiksi. Niin muutamaan tiukan nykäisyn jälkeen pääsin varmistamaan Samia toppia kohti.

Evästauko

Loppupäivän kiipeilyt menivät tutuissa merkeissä. Ensin toimme eväät putouksen päälle ja ne syötyämme kiipesimme muutaman nousut yläköydellä. Kodalla olimme takaisin neljän pintaan ja siinä vaiheessa kumpainenkin oli samaan mieltä. Kaksi päivää kiipeilyä riitti tällä kertaa.

Kiipeilyt tältä erää hoideltu.

Illan aikana kävimme vielä pienellä kävelyllä katsomassa josko Ruskeasta virrasta olisi saanut hienoja iltakuvia. Tämä ei tietenkään onnistunut, sillä taivas oli pilvessä ja lumisade oli alkanut uudelleen. Pari pimeässä räpsittyä lumimaisemaa tuli silti ikuistettua.

Korojoen silta.

Kävelylenkin jälkeen oli illallisen vuoro, minkä jälkeen pakkasimme rinkat niin valmiiksi kuin mahdollista. Meillä oli tarkoitus tehdä aamulla nopea lähtö, sillä illalla olisi pääkaupunkiseudulla synttärijuhlat, joita emme halunneet jättää väliin.

Lauantai aamuna kello soi kuudelta. Auto starttasi kahdeksalta ja yhdeksältä illalla olimme jo juhlissa boolilasit täytettyinä.

Hyvissä ajoin kohti etelää.

Lähiputouksella

Alkuviikosta kävin läheisellä ulkoilureitillä pitkästä aikaa lenkillä koiruuksien kanssa ja noin puolessa välissä matkaa huomasin hakkuuaukean toisella laidalla yllättävän näyn. Sinne oli kehittynyt mukavanoloiset putoukset. Niiden korkeutta oli paha arvioida matkasta ja illan hämäryydestä johtuen, mutta sen verran hyviltä ne näyttivät, että seuraavan lähiretkemme kohteesta ei ollut enää epäilystäkään.

Jääputous pongattu iltalenkillä

Sunnuntai aamupäivällä keräsimme siis reppuihin kiipeilyvarusteet ja evästä putouksen tarkistusretkeä varten. Myös Aarolle otettiin valjaat mukaan, josko kalliolla olisi annettavaa myös pienimmälle seikkailijalle.

Retkeilijöillä vauhti päällä..

..kohti putouksia.

Putouksille tuli kotiovelta matkaa vajaa kilometri ja suurin osa siitä oli alamäkeä, joten pulkan kanssa olimme perillä melkoisen nopeasti. Ainoa vähän hitaampi osuus oli hakkuuaukea ja siitä oli joku mennyt yli lumikengillä, joiden uraa seuraten pääsimme  helposti tämän pätkän.

Viimeiset metrit perille.

Itse putoukset olivat huomattavasti hienommat, mitä olin uskaltanut toivoa. Korkeutta oli vajaat kahdeksan metriä ja parin helpon linjan lisäksi löytyi myös yhdeksänkymmentä asteinen kohta.

Jäälinjojen tarkastelua.

Hetken kulutta minulla oli jo kiipeilyvarusteet päällä ja lähdin sooloamaan loivinta kohtaa ylöspäin köyttä perässä vetäen. Tällä välin Elina ja Aaro laittoivat pulkan ja istuma-alustan vähän kauemmaksi ja katselivat nousua. Reitti ylös oli todella helppo, mutta kyllä sitä vaan ottaa nousun normaalia varovaisemmin, kun ei ole löydessä kiinni ja korkeutta tulee kuitenkin jonkin verran.

Köyden vienti soolonousuna.

Ylös päästyäni tein ankkurin puuhun ja laskeuduin alas. Näin meillä oli yläköysi helpoimmalla kohdalla ja seuraavana oli kiipeilyvuorossa Aaro. Edellisenä kesänä ostamani kokovartalovaljaat sopivat nyt hänelle todella hyvin ja niinpä pikku-jätkä oli hetken kuluttua köydessä kiinni ja valmiina nousuun. Putouksen loivimmalla kohdalla oli sen verran lunta, että Aaro ei tarvinnut muita apuvälineitä kuin kädet ja jalat. Vaikka taisi nousua helpottaa melkoisesti, että vedin häntä köydellä vähä vähältä ylöspäin. Puoleen väliin päästyään Aaro oli valmis, joten laskin hänet alas. Vielä ei jalat seinällä taktiikka oikein toiminut, mutta onneksi putousta pääsi hyvin alaspäin myös peppumäkeä.

Valjaat pikku-seikkailijalle.

Alas päästyään Aaro päätti, ettei yksi kerta vielä riittänyt, joten oli aika hänen toistonousulle. Jälleen edettiin samalla tavalla eli Aaro käytti jalkoja ja vähän käsiä ja minä vedin köydellä nousijaa ylöspäin. Tällä kertaa etenimme jo putouksen puoleen väliin ja olisi pikku-jätkä halunnut ylemmäskin, mutta päätimme tämän korkeuden jo riittävän. Myös luvatut kaakao ja keksit auttoivat kiipeilyinnon laannuttamisessa.

Ja ei kun kiipeämään.

Aaron ja minun juodessa kaakaota oli Elinan vuoro laittaa pitkästä aikaa valjaat päälle, raudat jalkoihin ja tarttua hakkuihin. Kaiken ollessa valmista Aaro siirtyi vähän kauemmaksi pulkan päälle keksejä nauttimaan ja Elina aloitti kauden ensimmäisen jäänousunsa. Kiipeily meni todella hyvin ja sen aikana saimme myös treenata vähän normaalista poikkeavaa köysitoimintaa, kun minun piti laittaa Aarolle rukkaset käsiin yhdessä välissä. Onneksi tämä tapahtui Elinan seisoessa hyllyllä, joten hän ei joutunut roikkumaan minun säätäessä Aaron rukkasten kanssa.

Elinan vuoro aloittaa kiipeilykausi.

Nousu etenee tyylipuhtaasti.

Elinan päästyä alas oli kuulemma jälleen Aaron vuoro, joten selvästi laji oli ensikertalaiselle mieleen. Sitten oli vielä kerran minun vuoro, joten pääsin viimein kokeilemaan putouksen jyrkintä kohtaa. Se meni sen verran mukavasti, että ensi viikolla voisi vielä pyörähtää paikan päällä parin ruuvin kanssa ja hommata siitä kauden viimeinen liidi.

Nousuni jälkeen kaikki olivat saaneet kiivettyä hienot linjat ja eväätkin oli syöty, joten oli aika lähteä kotia kohti. Tulomatkan pulkkamäki oli nyt minulle hyvä sunnuntai-treeni, sillä Aaro istui mielellään pulkassa myös ylämäkeen.

Reitit noustu ja eväät syöty, joten kotia kohti.

Niin oli onnistunut ulkoiluaamupäivä taas takana ja mikä hienointa, meille löytyi hyvät treeniputoukset kävelymatkan päästä. Vaikka niillä ei paljoa korkeutta olekkaan, niin kyllä vajaan kilometrin matkan kotiovelta mielellään kävelee, jotta vähän pääsee nakuttelemaan.

Korouoma 2016 - Revontuli

Motivaatio tämän vuotiseen Korouoman reissuun oli paria viikkoa ennen lähtöä syystä tai toisesta täysin kadoksissa. Jos matka- ja majoitusvalmisteluita ei olisi tehty jo hyvissä ajoin, niin olisi koko juttu saattanut jäädä tältä vuodelta väliin. Onneksi meillä oli Piippukota varattuna ja Samilla lentoliput Rovaniemelle hommattuna, sillä nämä useampaa kuukautta aikaisemmin hoidetut hankinnat pakottivat laskeutumaan jälleen rotkon pohjalle pariksi päiväksi jäätä kiipeämään.

Motivaation keräämistä tulta tuijottaen

Haettuani Samin keskiviikkona kahden jälkeen Rovaniemen lentokentältä ja nopeasti kaupassa käytyämme, pääsimme Piippukodalle pimeän jo laskeuduttua. Meillä oli ollut ajatuksena, että olisimme kiivenneet jo jotain helppoa ensimmäisenä iltana otsalamppujen valossa, mutta koska pääsimme vasta seitsemän pintaan perille jätimme suunnitelman väliin. Otimme mieluummin makkaraa, makaroonia ja parit oluet mukaan ja siirryimme laavulle tulta tuijottamaan ja illallista tekemään.

Torstai alkoi harmaana ja sateisena, mutta putouksille vievää uutta Koronjää -reittiä kulkiessani huomasin viimeisten päivien motivaation puutteen hävinneen. Hyvässä kunnossa olevaa reittiä oli ilo kävellä ja matka taittui hyvää tahtia Revontuli-putousta kohti. Olimme jo pari vuotta uumoilleet kyseiselle putoukselle menoa, mutta aina se oli jäänyt. Nyt sinne pääsi kuitenkin hyvää tahtia ensin merkittyä ulkoilureittiä kävellen ja lopuksi lumihangessa juuri ja juuri näkyvää polkua pitkin kahlaten.

Koronjää-reitillä on kyllä maisemat kohdallaan

Pienen lumikahlauksen jälkeen Revontuli-putouksella

Putouksen alle päästyämme ei jäänyt epäilystäkään, olimme todellakin tehneet oikean valinnan tänne tullessamme. Revontuli-putous ei ollut kovin leveä, mutta korkeutta ja monipuolisuutta siltä löytyi. Hetken aikaa putousta ihmeteltyäni oli noustava linja valittu ja oli aika räkätä varusteet päälle ja aloittaa päivän ensimmäinen nousu.

Jään päällä oli paksu kerros lunta.

Reitin alku osoittautui yllättävän raskaaksi. Alhaaltapäin reitti oli näyttänyt suhteellisen loivalta, mutta hetken aikaa kiivettyäni se ei enää moiselta tuntunut. Tähän saattoi myös vaikuttaa, ettei tämän vuotisten treenien määrää voinut ihmeemmin kehua.

Jää oli yllättävän kovaa, mutta onneksi ruuvit upposivat suhteellisen vaivattomasti.

Vähä vähältä sain raahattua itseäni ylöspäin ja yllättävän kovasta jäästä, huurtuvista laseista ja taivaalta tulevasta vedestä huolimatta sain itseni viimein pienelle hyllylle noin puoleen väliin putousta, jossa oli hyvä levätä jonkin aikaa. Tähän mennessä olin tietenkin taas käyttänyt suurimman osan ruuveista, joten loppureitillä jouduin olemaan huomattavasti tarkempi varmistusten kanssa.

Hyllyn jälkeen reitti hieman helpottui, mutta myös lumen määrä jään päällä lisääntyi huomattavasti. Seuraavat metrit etenin siis ensin hakulla lunta pois kaapien, sitten pari muuvia edeten ja lopulta oli taas aika ruuvata.

Maisemat kohdallaan.

Jääputousta ei ollut jäljellä enää montaakaan metriä, kun ruuvit viimein loppuivat. Tässä vaiheessa tulin kuitenkin hyvän kokoisten jääpuikkojen kohdalle, joiden tyven ympärille uskalsin laittaa varmistuksen slingillä ja sulkkarilla. Hieman jouduin kyllä kaivertamaan puikon alaosaa, jotta slingi varmasti pysyi paikoillaan.

Jääpuikko henkisenä varmistuksena.

Tämän hieman epäilyttävän varmistuksen jälkeen oli jäljellä enää pieni poikkari ja viimeinen puolentoista metrin jyrkänne. Onneksi sen päällä kasvoi ohut koivu, jonka ympärille pystyin pujottamaan vielä yhden slingin. Tämäkin varmistus lisäsi varmuutta huomattavasti, sillä jyrkän osan jälkeen alkoi syvä ja upottava lumihanki. Rinne oli niin jyrkkä, että ilman rautoja ja hakkuja en olisi sille ollut valmis lähtemään.

Aikani jyrkässä ylämäessä kahlattuani pääsin viimein kuusen luokse, joka soveltui ankkuriksi. Hetkeä myöhemmin olin jo puussa kiinni, ja niin oli Revontuli-putous kiivetty. Vaikka pariin otteeseen oli tuntunut todella pahalta en ollut kuitenkaan tullut kertaakaan köyteen ja niin olin selvinnyt koittelemuksesta puhtaasti. Tämä oli ilman epäilystä yksi raskaimmista nousuista, jonka olen jäällä kiivennyt. Jälleen kerran sai huomata miten hyvät fiiliset hienosta noususta saakaan. Eikä tässä vaiheessa haittaa vaikka vaatteet olisivat bokseita myöten märät ja viileä alkoi hiipiä luihin ja ytimiin.

Jonkun aikaa jouduimme huutamaan Samin kanssa toisillemme, jotta hän sai selville, että nyt sai kiivetä. Lopulta kommunikointi onnistui ja oli Samin vuoro nousta reitiltä varmistukset puhdistaen.

Reitti kulki suunnilleen köyden linjaa seuraten.

Samin päästyä ylös oli minun vuoro laskeutua alas hakemaan reppu, kaakaota, eväsleivät ja untuvatakki. Takaisin ylös noustuani pidimme siis evästauon erittäin hienoissa maisemissa. Tämän jälkeen  kumpikin kiipesi vielä pariin kertaan yläköydellä ja sitten oli aika laskeutua päivän viimeisen kerran putouksen juurelle, kerätä varusteet reppuihin ja suunnata takaisin kodalle.

Yläköydellä nousu tuntui jälleen melkoisen helpolta.

Evästauko huipulla

Kodalle päästyämme ensimmäinen tunti meni perinteisesti varustesäädön, kaminan lämmityksen ja päivällisen merkeissä. Vatsat täyteen saatuamme pystyi sitten viimein rentoutumaan kirjan parissa välillä virvokkeita nauttien, eikä illallisen jälkeen tarvinnut tälläkään kertaa unta houkutella.