Aaro ja kolttakenttä

Torstainen retki alkoi hieman aikaisemmin kuin edellisen päivän Kiilopäälle kävely. Tarkoituksenamme oli käydä katsomassa Suomujoen varressa sijaitsevaa perinteistä kolttakenttää. Suomujoki sijaitsee Saariselän pohjoisosassa, joten kymmenen jälkeen pakkasimme perheen ja retkivarusteet autoon. Kuten alustavasti oli ajateltukin ei Aaro ehtinyt olla autossa montaakaan minuuttia, kun aamupäiväunet veivät jo jätkän mukanaan.

Ajoimme siis Kiilopäältä takaisin nelostielle ja sitä pitkin parikymmentä kilometriä pohjoiseen. Sitten käännyimme oikeaan Suomuntielle ja sitä ajoimme vielä reilut kolmekymmentä kilometriä. Koska viimeinen pätkä oli hiekkatietä, kesti ajomatka noin tunnin. Tatkoituksenamme oli odotella Aaron heräämistä autolla ja lähteä sen jälkeen kävelemään, mutta Leekon ja Paavon perinteinen loppumatkan laulu taisi herättää Aaron parkkipaikalle saapuessamme.

Elina vaihtoin vielä vaipan pikku-retkeilijälle ennen kävelemään lähtöä ja niin olimme valmiit. Minä otin perinteisesti pojan mandukaan ja Elina otti Leekon ja Paavon hihnat sekä päivärepun.

Pyörähdys autolla ja valmiina retkelle.

Ehdimme kävellä muutaman sata metriä parkkipaikalta Suomujoen rantaan ja ottaa ensimmäisen kuvan Aittajärven kyltin luona, kun pikku retkeilijä päästi kunnon turaukset housuun. Onneksi olimme kuitenkin vielä lähellä autoa ja niinpä kävelimme takaisin autolle ja sitten Passatin peräkontissa hoidettiin jälleen vaipan vaihto.

Sitten oli aika yrittää uudelleen. Vähän alkumatka jännitti tulisiko kävelystä mitään vai kävisimmekö vain pyörähtämässä joen varressa, mutta ensimmäisen viiden minuutin jälkeen pikku jätkä oli taas hyvin tyytyväinen elämäänsä. Selvästi hän välillä ihmetteli joen varren puita ja välillä taisi uni tulla, jolloin pää lepäsi rintakehääni vasten kevyen tuhinan saattelemana.

Vähän reilut puoli tuntia me kävelimme kahden kilometrin matkaa hienossa jokimaisemassa ja sitten tulimme Kotajärven tulipaikalle. Siitä oli sitten vielä neljäsataa metriä Suomujoen kolttakentälle.

Ihmettelimme jonkin aikaa kentältä löytyviä rakennuksia, mutta sieltä löytynyt kämppä oli lukittu ja paikka oli muutenkin hieman tuulinen, joten päätimme kävellä takaisin päin taukoa pitämään.

Kotajärven tulipaikka olikin hieman paremmin tuulen suojassa, joten siellä oli hyvä pitää evästaukoa. Minä kaivoin esille eväitä ja kahvitarvikkeita ja Aaro pääsi äidin syliin. Pikkuiselle retkeilijälle löytyi repusta maissivelliä, joka upposikin hyvällä ruokahalulla.

Manduka toimii, mutta ei ole äidin sylin voittanutta.

Tämän jälkeen Aaro sai kuorihaalarin päälleen ja hänelle tehtiin istuinalustoista mukava makailu paikka, jossa jätkä pääsi vähän oikomaan jäseniään. Sitten oli vuorossa meillä Elinan kanssa nopeat retkikahvit ja eväät. Ja kylläpä perus ruisleipä taas kerran maistuikin hyvältä.

Lepohetki, kun porukat juo kahvit.

Ja sitten vähän hypin-pompin leikkiä kelon päällä.

Eväiden jälkeen ihmettelimme Aaron kanssa vielä vähän ympäristöä ja pitihän sitä vähän hyppin-pompin -leikkiäkin kaatuneen kelon päällä. Sitten oli aika taas aloittaa autolle paluu. Elina lähti edeltä kävelemään Aaro sylissä, jotta jätkä ei joutuisi ihan koko matkaa olemaan mandukassa. Minä jäin vielä hetkeksi pakkaamaan tavaroitamme reppuun ja irrottamaan koiruuksien hyvin sotkussa olleet hihnat puusta.

Tauolla on hyvä laittaa hihnat sotkuun paremman tekemisen puutteessa.

Elina ja Aaro olivatkin ehtineet kävellä hyvän pätkän, kun saimme heidät kiinni. Pientä retkeilijää oli tainnut myös nälkä vielä vaivata, sillä löysin heidän puun rungolta istumassa. Aarolla oli maitohetki menossa.

Maitotauon loputtua minä otin pojan vielä vähäksi aikaa olkapäälle ja niin matka taittui mukavasti samalla kun röyhtäystä odoteltiin. Lopulta se tulikin ja sen jälkeen siirryimme mandukakulkuun loppumatkaksi.

Aittajärven tulipaikalla on maisema kohdallaan.

Aittajärvelle takaisin päästyämme kävimme vielä katsomassa sieltä löytyvän tulipaikan sekä laavun. Myös Suomujoen ylityspaikka oli sangen mielenkiintoinen, sillä joen yli oli viritetty vaijeri, josta kiinni pitäen vaeltaja pääsee turvallisesti joen yli korkeammankin veden aikaan. Sitten olikin aika kävellä takaisin autolle ja suunnata mökkiä kohti. Takana oli siis jälleen yksi todella onnistunut retkipäivä.

Seuraavan kerran Saariselälle vaeltamaan tultaessa pitää kyllä reissu aloittaa Aittajärveltä. Sieltä pääsee nopeasti erämaahan ja esimerkiksi Paratiisikuruun on vain vajaan kahden päivän kävely.

Siitä on hyvä ylittää Suomujoki ensi kerralla.

Aaro ja Kiilopää

Viime viikon torstaina alkanut kesälomareissumme tuli Kiilopään maisemiin sopivasti Aaron kuusi kuukautis syntymäpäiville. Täällä meillä oli mökki varattuna neljäksi yöksi, joten ehtisimme mukavasti retkeillä lähiympäristössä koko perheen voimin.

Kelomökki Kiilopäältä. Suosittelen! Varsinkin, kun tunturiin on matkaa parisataa ja savusaunaan vajaat viisikymmentä metriä.

Aaro 6kk tutustuu Saariselän porttiin.

Tiistai iltana kävimme heittämässä pienen lenkin, mutta silloin olimme vielä Aaron rattaiden kanssa liikenteessä, joten emme voineet poistua kovinkaan kauaksi Kiilopään läheisyydestä.

Tänään puolilta päivin tilanne oli sitten toinen. Aaro oli nukkunut ensimmäiset päiväunensa, joten hän pääsi manduka reppuun minun kannettavaksi. Elina otti meidän päiväreppumme, jossa oli lämpimiä vaatteita sekä eväitä koko porukalle.

Pikku-jätkä mandukassa. Niskatuki toimi, sillä Aaro pystyi nukkumaan osan noususta.

Niin pääsimme polulle kohti Kiilopään huippua tuulisessa mutta pilvipoutaisessa säässä. Pari kilometriä pitkä reitti huipulle olikin helpointa mahdollista retkeilyä. Alun koivikossa saimme kävellä melkein metrin levyistä hiekoitettua uraa. Tunturin sivun alkaessa jyrkentyä saimme nousta portaita ja kolmen laudan levyisiä pitkospuita pitkin.

Tämä taisi siis olla helpoin tunturin päälle nousu, jonka olen koskaan tehnyt. Etupuolellani mandukassa matkustava Aaro piti tietenkin huolen, että jouduin kävelemään erityiden varovaisesti. Tämä ei kuitenkaan paljoa nousemistani vaikeuttanut. Varsinkin, kun jätkä taisi nukkua noin vartin reilut neljäkymmentä minuuttia kestäneestä matkasta.

Portaita pitkin tunturin huipulle.

Saavuimme siis Kiilopään huipulle ilman ongelmia ja sen jälkeen oli aika ottaa huiputuskuvat koko perheestä. Kuvien oton jälkeen laitoimme huipulla sijaitsevan kivikasan tuulen suojaiselle sivulle pari isompaa istuma-alustaa, jotta Aaro sai olla vähän aikaa poissa sekä repusta että sylistä.

Kiilopään huipulla

Sitten oli aika nauttia eväitä. Elinalla ja minulla oli vettä ja suklaata. Leeko sekä Paavo nauttivat vesipullomme loput Elinan kaataessa vettä kädelleen. Myös Aari sai tuttipullosta maitoa huipulla sillä aikaa kun minä kävin kuvailemassa ympäröiviä maisemia.

Vielä evästauko ennen alaspäin lähtöä

Kiilopäältä erämaahan päin. Tällä kertaa ei sinne asti tarvinnut lähteä.

Vajaat puolituntia taisimme huipulla viihtyä ja sitten oli aika lähteä takaisin tunturin juurella sijaitsevalle mökille. Tälläpä kertaa mandukaan meneminen ei sopinutkaan Aarolle. Aluksi näytti, että tilanne rauhoittuisi, mutta ensimmäisen viiden minuutin laskeutumisen jälkeen oli selvää, että pikku-jätkälle ei mandukassa olo enää kelpaisi.

Laskeuduimme siis koivunrajaan asti perheen nuorimme retkeilijän huudon saattelemana. Tiesimme, että tilanne rauhoittuisi jos jätkä pääsisi syliin, mutta tuuli yltyi ja taivaan rannalla näkyi tummia pilviä. Laskeuduimme siis ensin pois avotunturista ja päästyämme tuulen suojaan otimme Aaron sitten vasta pois mandukasta. Ja kuten olimme uskoneetkin huuto lakkasi heti, kun jätkä pääsi äidin syliin.

Odottelimme hetken pikku retkeilijän hengityksen tasautumista ja sitten minä otin hänet syliin. Niin Aaro laskeutui isin sylissä viimeisen vartin tunturista. Tämä tuntui sopivan hänelle hyvin iloisesta jokelluksesta päätellen, eikä isin nopeaa vauhtia puutuvat kädet häirinneet yhtään.

Ja miksi olisi tarvinnutkaan häiritä. Kyllä ensimmäinen tunturiretki meni pikku-jätkällä niin hienosti, ettei voi kuin kehua retostella :)

Tilanteen rauhoituttua oli isin sylissä on hyvä laskeutua loppumatka.

Viimeinkin Grunt

Edellisestä köysikiipeily kerrasta ehti vierähtää sitten kaksi kuukautta. Eikä noihin kuukausiin kyllä kovin montaa boulderointi kertaakaan sopinut. Viimein olimme kuitenkin Samin kanssa samana viikonloppuna maisemissa, eikä vettäkään tällä kertaa satanut.

Lauantaina siis suuntasimme kolmen maissa Kauhalan kakkos sektorille tarkistamaan miten se kesän alussa putsaamani Grunt taipuisi. Säähän oli sangen kuuma, mutta onneksi Kauhala on mukavasti puiden varjostama. Kallio oli myös täysin kuiva, joten en joutuisi uumoilemaan jammin pitävyyttä märässä halkeamassa.

Paikan päälle päästyämme pistin kiipeilyvarusteet päälle ja siirsin reitin alussa tarvittavat camut ensimmäisiksi valjaisiin. Sitten vain köysi kiinni ja suunta ylöspäin. Tällä kertaa pääsinkin reitin alussa olevan lohkareen kohdalle helposti. Tässä kohdassa piti kuitenkin hieman töhöillä ja laitoin aivan liian ison frendin kiven ja kallion väliin. Se jäi tietenkin aivan lyttyyn ja hieman jumiinkin.

En jäänyt ihmettelemään huonosti laittamani piissin kanssa enempää vaan vaihdoin asentoa paremmaksi ja laitoin tilanteeseen oikeasti kuuluneen varmistuksen paikoilleen. Tämän jälkeen hain käsille hyvät jammit, nousin vähän ylemmäs jaloille hyviä listoja etsien ja laitoin vielä yhden varmistuksen kiven yläosaa.Sitten vain viimeiset muuvit ja sain vetää itseni hyvästä kahvasta kiven päällä olevalle hyllylle.

Gruntin vaikein kohta ylitetty

Toukokuussa hieman märällä ja hyvin likaisella reitillä sekvenssi oli ollut täysin hukassa, mutta nyt se meni nätisti ja nopeasti. Sitten olikin vuorossa seuraava varmistus ja lähes porrasmaisia otteita pitkin toppiin. Väliin vielä pari pientä piissiä varmuuden varalle laittaen.

Grunt osoittautui todellakin nimensä veroiseksi. Alussa ei ehdi kun vähän murahtaa ja reitin hankalin kohta on tehty. Sitten tepastelu loppuun.

Ylös päästyäni tuli Sami kakkosena perässä reitin puhdistaen. Kuten arvata saattoi ei ensimmäisenä jumiin saamani frendin irroitus kestänyt häneltä montakaan hetkeä. Minun perässä tuleminen todellakin opettaa irrottamaan jumiin laitettuja varmistuksia.

Seuraavaksi laitoimme yläköyden Moonwalk:lle, jotta Sami saisi treenata viimeksi kesken jäänyttä projektiaan. Omalla kohdallani reitin alku meinasi tökkiä pahastikin, sillä pari ensimmäistä lista otetta ei sitten millään taipuneet, mutta niiden ohi päästyäni loppu menikin mukavasti. Alku meni Samilla paljon paremmin kuin minulla ja loppukin kulki aivan eri tahdilla kuin kesän alussa. Sami ei kuitenkaan halunnut vielä ottaa Moonwalk:ia tikki-listaansa vaan se jäi seuraavalle kerralle.

Sami Moonwalkin flaken päällä

Moonwalkin kiivettyään Sami jäi reitin päälle ja siirsi köyden Ruuvipenkille. Koska ankkuri oli jonkin verran reitin yläpuolella olevassa männyssä jäi hän varmistamaan minua ylös.

Ruuvipenkki olikin sitten melkoinen koettelemus. Alku meni mukavasti, mutta puolessa välissä aukeava leveä hakeama meinasi käydä ylivoimaiseksi. Jouduin todellakin myöntään, ettei voimani ja tekniikkani riittäneet reitille. Muutaman kerran köydessä käyden ja itseäni vähän vähältä ylöspäin hilaten pääsin viimein pahimman ohi ja loppu olikin helppoa.

Ruuvipenkki ottaa voimille

Ankkurille päästyäni pitikin sitten puuskuttaa ihan kunnolla. Sen verran reitti otti voimille. Muutaman uusinta yrityksen joutuu vielä tälle reitille antamaan. Ja ensi kerralla pitää miettiä huomattavasti tarkempaa pystyisinkö sittenkin jammaamaan pahimman osion ohitse jollain tavalla, jota nyt en osannut ajatellakaan.

Ruuvipenkin jälkeen olimme jo lähdössä pois, mutta sitten päätinkin, että voisin kokeilla vielä Anastasia Baburova Memorial Route:a. Tämä kokeilu loppui lyhyeen, kun tajusin, etten olisi missään nimessä tunkemassa itseniä tähän melkein miehen mentävään halkeamaan. Eikä reitin alku olisi tehtävissä laybackilläkään. Sen verran ylhäällä oli paikka ensimmäiselle varmistukselle.

Ei mahdu!

Nopean halkeamaan yrittämisen jälkeen oli siis aika kerätä tavarat reppuihin ja suunnata kotia kohti.

Iso rupisammakko vahti Anastasia Baburova Memorial Routea. Olisi kannattanut uskoa sitä ja jättää kokeilematta.

Pöyrisjärvi 2013 - Kahdeksas päivä ja kotiin paluu

Viimeinen aamu tunturissa alkoi harmaana, mutta vesisade oli onneksi loppunut jossain vaiheessa aamuyötä. Koska maa oli märkä, teimme Tonin kanssa aamupalan teltan absidissa samalla tavaroita pakkaillen. Pyrimme myös hoitamaan homman rivakasti, jotta pääsisimme nopeasti liikenteeseen.

Tässä kohtaa voin myöntää itsekin olleeni hyvin valmis jättämään tunturin taakse. Tieto jokusen tunnin päässä odottavista saunasta, oluesta ja pitsasta menee ilman epäilystä rennon maastoaamiaisen edelle. Varsinkin kun näitä aamiaisia oli jo jokunen tullut nautittua.

Vajaat pari tuntia heräämisen jälkeen olimme taas tallustamassa uraa pitkin kohti Kalmankaltiota. Matka etenikin hyvää vauhtia ja päivän ainoaa taukoa pitäessämme ei matkaa autolle ollut enää muutamaa kilometriä enempää.

Hetkellisesti yksinäinen vaeltaja

Matkalla taukopaikalle jätkillä oli riittänyt juttua koko ajan. Myöskään viimeiselle etapille lähdettäessä tarina ei tauonnut hetkeksikään. Tässä vaiheessa halusin kuitenkin nauttia vielä hetken vaeltamisesta hiljaisuudessa, joten jättäydyin seurueestamme jälkeen. En oikeastaan jaksanut ihmeemmin kuviakaan ottaa. Kävelin vain omassa rauhassa, uppoutuneena ajatuksiini. Pariin kertaan minua jäätiin odottamaan, mutta jossain vaiheessa muut taisivat päättää, että enköhän minä autolle osaa. Sain siis kävellä omassa rauhassa.

Kalmankaltion autiotuvan kohdalla erämaa sitten viimein loppui ja ura vaihtui hiekka-autotieksi. Kuten edellisilläkin kerroilla tässä kohtaa tulee tunne, että reissu on ohi, joten viimeiset pari kilometriä parkkipaikalle tuntuvat yllättävän pitkiltä. Myös auton kohtalo alkoi jännittää näillä main. Olisiko se odottamassa Kalmankaltiossa?

Erämaa takana

Noin yhdentoista maissa pitkät kilometrit lopulta loppuivat ja autokin oli odottamassa sovitussa paikassa. Tälle päivälle tuli matkaa noin kahdeksan kilometriä ja niin olimme saaneet onnellisesti tämän vuotisen vaelluksen päätökseen. Auton luokse sitä ei voinut kuitenkaan jäädä juhlistamaan, sillä siellä oli itikoita enemmän kuin missään muualla koko reissun aikana ja ne olivat todella ärhäköitä. Pakkasimme siis tavarat nopeasti autoon ja vaihdoimme kuivat paidat hikisten tilalle. Sitten auto käyntiin ja matkaan.

Hettaan päästyämme pysähdyimme hetkeksi kauppaan. Tässä vaiheessa tekee aina mieli limonaadia ja herkkuja. Sitten matka jatkui vielä noin tunnin Muonioon, missä meillä oli mökki varattuna. Kävimme siellä uudestaan kaupassa hakemassa illalle evästä ja olutta.

Aivan Muonion keskustassa sijaitsevan mökkimme avaimet saatuamme pistettiin sauna lämpiämään ja alkoi varustehuolto. Onneksi aurinko paistoi, joten saimme teltat kuivumaan. Saunan viimein lämmettyä alkoi pitkällinen peseytyminen ja muutenkin itsensä sivistykseen sopivaksi saattaminen.

Reissun viimeinen leiri.

Porukan saatua siviilivaatteensa päälle oli aika siirtyä pitsan syöntiin. Muoniosta löytyy israelilaisten pitämä pitseria, jossa olemme käyneet useampaan kertaan vuodesta 2004 lähtien. Aluksi paikasta sai sangen hyviä lättyjä, mutta viimeisinä parina vuotena sen taso on tippunut todella paljon. Uskon siis, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinne eksymme.

Muonion keskusta

Pitsan jälkeen kävimme vielä ostamassa tuliaisia paikallisesta krääsämyymälästä ja ST1:sellä kahvilla. Sitten loppuilta meni mökillä jurottaessa, olutta nauttiessa ja Youtube videoita tabletilta katsoessa. Varsinkin Roudasta rospuuttoon ja Kahden juopon joulu tuntuivat sopivat hyvin illan ohjelmaan.

Keskiviikko aamuna auto starttasi etelää kohti jo seitsemän maissa. Tämäkin on meille perinne. Aamiaista ei jäädä syömään, eikä muutenkaan ihmettelemään. Halu päästä kotiin on tässä vaiheessa suuri ja kiinnostus reissua kohtaan hyvin pieni.

Oulussa Toni ja minut jätettiin juna-asemalle ja Teemu ja Mikko jatkoivat nelostietä pitkin Jyväskylää kohti. Tonin kanssa ehdimme vielä käydä Oulun keskustassa syömässä ja sitten piti hypätä bussiin, joka vei ensimmäiset satakilometriä. Sen jälkeen pääsimme pendoliinoon, joka vei loppumatkan. Illalla kymmenen jälkeen olin viimein kotona.

Pöyrisjärvi 2013 - Seitsemäs päivä

Maanantai aamu alkoi kosteana ja pilvisenä. Vettä oli tullut yön aikana reippaasti, mutta nyt se oli ainakin hetkellisesti loppunut. Keräsimme aamupalatarpeet ja siirryimme tuvalle ruuan laittoon. Kyllähän sitä sai taas havaita miten mukavaa aamiaista on tehdä kun saa istua kunnolla eikä tarvitse maassa könöttää. Vaikka meidän ruokakunta ei mahtunut pöydän ääreen vaan jouduimme keittelemään vettä laverilla, oli tämä mukavaa vaihtelua edellisiin aamuihin.

Aamiaisen jälkeen pakatessamme leiriä katselimme taivaalle varmoina, että tänään saisimme vielä lisää sadetta. Eikä sitä tarvinnut kauaa odottaakaan, kun taivas taas aukesi. Onneksi vettä ei ehtinyt tulla kovinkaan paljon ennen kuin saimme pakatut rinkat tuvan katoksen alle suojaan. Tämän jälkeen uumoilimme jonkin aikaa pitäisikö sateeseen lähteä vai jäädä odottamaan sen loppua. Tämä oli jälleen kerran hyvä esimerkki kiireisestä tavastamme vaeltaa. Odottaminen ei vaan taida olla yhdellekään meistä se vahvin puoli. Onnistuimme kuitenkin tekemään oikean valinnan ja odottelemaan sateen lakkaamista sisällä. Yhtään ylimääräistä emme kuitenkaan olleen valmiit odottelemaan vaan viimeisten tippojen osuessa maahan retkueemme oli jättänyt jo hyvästit yksinäiselle vaeltajalle.

Lähdimme siis seuraamaan edellisen päivän uraa itää kohti. Lenkihaan päälle päästyämme pidimme päivän ensimmäisen tauon. Sateen uhka tuntui kuitenkin ajavan meitä koko ajan takaa, sillä vilkuilimme tummia pilviä epäilevästi ja yritimme keksiä mihin suuntaan ne olivat menossa. Tällä ei tietenkään ollut sinäänsä mitään väliä, sillä kohti itää ja Kalmankaltiota meidän oli kuitenkin kuljettava. Mutta minkäs teet, säästä puhuminen tuntuu olevan tärkeä osa vaeltamista.

Lenkihaalta matka jatkui alamäkeen emmekä joutuneet kävelemään kauaakaan, kun saavuimme Naltijärven kesäpaikalle. Kartta kertoi, että Naltijärven autiotuvalle pitäisi tehdä hieman pidempi kierros pohjoisen kautta. Karttaan oli merkitty myös mönkijäuria, jotka menivät suoraan Käkkälöjoen varteen, mutta ne eivät jatkuneet joen toisella puolella. Päättelimme kuitenkin, etteivät urat nyt joen varteen voi vain loppua. Kyllä niiden kohdalla täytyy olla jonkinlainen kahluupaikka. Uraa ei ole vain piirretty joen toiselle puolelle syystä tai toisesta.

Joen varteen saavuttuamme ja aikamme ylityspaikkaa syvästä ja leveästä joesta etsittyämme jouduimme kuitenkin myöntämään, ettei tästä kohdasta mennä yli. Jouduimme siis palata hieman takaisin päin ja jatkaa selvästi näkyvää, mutta jonkin verran pohjoisen kautta kiertävää reittiä pitkin.

Pari sataa metriä kuljettuamme saavuimme Käkkälöjoen viralliselle kahluupaikalle. Ylitys näytti melkein kengät jalassa mentävissä olevalta, mutta ei aivan. Saappaat jalassa siitä olisi mennyt kyllä ongelmitta. Joten vielä kerran tälle reissulle piti ottaa kengät ja sukat pois ja tehdä pikainen kahluu.

Vastarannalla kenkiä sitoessamme myös yksinäinen vaeltaja saapui joen varteen. Hän oli päättänyt tehdä lyhyen päivän ja siirtyä Naltijärven tuvalle. Saappaat jalassa hän tekikin ylityksen helposti. Meidän jatkaessa matkaa oli hän jo samalla rannalla kanssamme ottamassa valokuvia joesta.

Fielmasjärvestä Käkkälöjokeen laskevan puron ylitti näppärä silta.

Viimeinen etappi lounaspaikalle tuntui kestävän todella kauan vaikka matkaa ei ollut kuin kolmisen kilometriä. Käytännössä minä kyllä taisin olla ainoa porukastamme, joka olisi edes halunnut tuvan kautta pyörähtää, sillä se teki pienen lisälenkin päivämatkaamme. Lopulta saavuimme kuitenkin Naltijärven tuvalle, jossa yöpyi jo kolme kalastajaa. Vaihdoimme heidän kanssa kuulumisia ja aloitimme tekemään vaelluksen viimeistä lounasta.

Syödessämme myös yksinäinen vaeltaja saapui paikalle. Tämän jälkeen autiotuvan portailla ja edessä vietti aikaa kahdeksan äijää, mikä taisi olla enemmän ihmisiä kuin olen koskaan nähnyt Pöyrisjärvellä vaeltaessa ennen tätä reissua. Melkoinen kansanvaellus oli siis menossa.

Kalastajia. yksin vaeltajia ja eräjormia tuvan edustalla.

Syötyämme jäimme vielä toviksi turisemaan ja juttuja vaihtamaan, mutta lopulta oli taas aika jatkaa matkaa. Nostimme siis rinkat selkään ja lähdimme Teemun ottamaan kompassisuuntaan. Kalmankaltioon vievän uran seuraaminen olisi vaatinut palaamista omia jälkiämme pitkin reilun kilometrin verran pohjoiseen, mutta vajaan kilometrin suunnistuspätkä oikaisi reittiämme huomattavasti.

Kuljimme ensin soisen alueen sivua ja sen jälkeen nousimme todella jyrkkää rinnettä harjun päälle. Tämä oli suunnilleen sama reitti, jota olimme Teemun kanssa hiihtäneet 2008 jouluna. Kylläpä vain harjun ylitys oli jalkaisin helpompaa kuin se oli ollut suksien ja ahkion kanssa.

Emme joutuneet kulkemaan kovinkaan kauaa, kun saavuimme uralle. Hetken aikaa sitä kuljettuamme huomasimme reitin vievän aivan liikaa pohjoiseen vaikka sen pitäisi viedä enemmän itään päin. Emme kuitenkaan voineet tehdä muutakaan tässä tilanteessa kuin seurata uraa ja toivoa sen kääntyvän kohta oikeaan suuntaan. Vähän ajan kuluttua tulimmekin risteykseen, joka lähti viemään oikeaan suuntaan. Kotiin päästyäni sain huomata online kartasta, että alueelle oli merkattu uria, joita meidän kartoissa ei ollut ollenkaan. Jälleen kerran siis todistimme, ettei se ole eksymistä jos vähän väärällä reitillä kulkee, josko vain jossain vaiheessa päivää löytää itsensä oikeasta kohdasta karttaa.

Tämän jälkeen kävelimme viitisen kilometriä erittäin hienoissa maisemissa. Maasto oli sangen tasaista ja siellä täällä tuuli oli puhaltanut maa-aineksen pois muodostaen pieniä hiekkakuoppia. Myös käppyräisiä tunturikoivuja oli ympärillämme siellä täällä.

Hienoja maisemia

Sitten oli aika jättää ura taakse ja suunnistaa kohti seuraavan yön leiripaikkaamme. Emme olleet puhuneet lisää edellisen päivän ideologisesta ristiriidasta, mutta selvästi kaikki olivat päättäneet viettää vielä yhden yön teltassa.

Välillä tuuli oli puhaltanut maa-aineksen niin tarkaa pois, että reissu tuntui aavikkovaellukselta.

Leiripaikaksi olimme valinneet kartalta Käkkälöjoen vieressä nousevan harjun päältä paikan, joka oli vaikuttanut sangen hyvältä. Perille päästyämme saimme kuitenkin havaita virheemme. Harju nousi todella jyrkästi joesta, joten veden haku olisi ollut yhtä tuskaa, eikä paikalla ollut oikeastaan tasaisia telttapaikkojakaan.

Hetken aikaa taukoa pidettyämme päätimme jatkaa noin kilometrin joen vartta vuoden 2005 vaelluksemme telttapaikalle. Siitä oli kuitenkin jäänyt kaikille jotenkin huono kuva, joten emme olleet valinneet sitä ensimmäiseksi vaihtoehdoksi tällä kertaa. Paikan päällä ainakin itse olin hyvin hämmästynyt, sillä se oli sangen mainio. Tasaisia telttapaikkoja oli vaikka muille jakaa ja vedenottopaikkakin oli mitä mainioin. Tätä tasaista aluetta oli kyllä käyttäneet muutkin ja surullistä kyllä sille oli jätetty jonkin verran roskaa. Viimeisen yön leiriksi se kelpasi kuitenkin todella mainiosti.

Reissun viimeinen leiri

Käveltyämme tälle päivälle noin 20km, kasasimme siis vielä kerran teltat ja aloitimme rauhalliset iltatoimet. Tässä vaiheessa tyhjensin myös viimeisen kielellisen omasta alumiinipullostani. Hyvältähän se vielä kerran maistui.

Illan aikana ei tapahtunut mitään ihmeempää. Otimme rauhallisesti ja valmistimme illallista. Meillä oli Tonin kanssa viimeisenä iltana peruspataa Italiasta. Helppo ruoka siis reissun loppuun. Illan aikana Toni kävi vielä kokeilemassa kala onnea ja me muut olimme sangen tyytyväisiä, kun hänen saaliinsa oli sama kuin edellisinäkin iltoina eli pelkkää kokemusta. Viimeisenä iltana tulien sytyttäminen ja kalan valmistus olisi ollut jotenkin ylivoimaisen hankala operaatio.

Käkkälöjoki leirimme kohdalla

Nukkumaan käydessämme vettä alkoi viimein sataa. Unta odottaessa ja kirjaa lukiessa toivoin aidosti, ettei aamulla enää tulisi vettä. Olisihan se ollut jotenkin noloa, kun olisimme joutuneet talsimaan kaatosateessa viimeisen päivän. Päivän, jonka muut olisivat voineet jättää helposti kokonaan väliin.

Pöyrisjärvi 2013 - Kuudes päivä

Rennosta lepopäivästä ja aikaisesta nukkumaan menosta johtuen olimme sunnuntaina liikenteessä jo yhdeksän jälkeen. Niinpä saimme kävellä ensimmäiset tunnit hieman viileämmässä kelissä. Tämä teki varsinkin ensimmäisestä tunnista huomattavasti siedettävämmän, sillä päivän ensimmäinen legi nousi ensin harjua ylöspäin ja jatkui sen jälkeen sangen soisena. Jouduimme myös suunnistamaan tällä osuudella aivan oikeasti, ettemme talsisi suotta harjun itäpuolella avautuville soille.

Suunnistusta tarvittiin päivän alussa, jotta emme joutuisi ympärillä levittäytyville soille.

Tällä kertaa suunnistamiseen keskittyminen onnistui, joten pääsimme Hermannijoelle kuivinta mahdollista reittiä. Joen varressa saimme jälleen huomata miten matalalla vesi oli tänä vuonna. Vuonna 2008 joen ylitys oli onnistunut vain yhdestä kohtaa, mutta tänä vuonna ylitykseen sopivia kiviä oli vaikka muille jakaa.

Taukopaikka keskellä jokea

Päivän ensimmäisen tauon päätimme pitää hieman tavallisesta poikkeavassa paikassa eli keskellä jokea olevalla pienellä saarekkeella. Tämä oli hyvä taukopaikka, sillä rannalla pusikoiden läheisyydessä itikoita riitti, mutta keskellä niitä ei ollut juuri yhtään.

Tauon päätyttyä uumoilimme hetken aikaa kumpaa Hermannijoen puolta jatkaisimme. Päädyimme viimein itäiseen rantaan, sillä sillä puolella olimme kulkeneet edelliselläkin kerralla. Jonkin aikaa kuljettuamme tulimme tutulle joen ylityspaikalle, jossa vuonna 2008 ylitys oli tapahtunut kiikkeriä kiviä pitkin, mutta tällä kertaa kiviä oli niin paljon kuivana, ettei ylitykseen tarvinnut juurikaan keskittyä.

Päivän viimeinen suunnistuspätkä kulki soitten keskellä kulkevaa harjannetta pitkin ja sitten saavuimme Retkajärven kohdalta uralle. Pidimme tällä kohtaa vielä tauon ja sitten matkamme jatkui kohti itää helppokulkuista uraa pitkin. Emme kuitenkaan kävelleet kuin noin puoli tuntia ja saavuimme jälleen Hermannijoen rantaan. Ylitimme joen toistamiseen tälle päivälle ja päätimme pysähtyä lounaalle.

Söimme jälleen lounaan rauhakseltaan, sillä tänäänkään ei ollut tarvetta pitää kiirettä. Loppu päivän matka taittuisi noin kolmella legillä helposti kuljettavaa uraa pitkin. Myös sää jatkui edellisien päivien tapaan helteisenä ja ilman sateen uhkaa. Tai tälläisessä luulossa allekirjoittanut oman lounaansa söi. Teemun ja Mikon lounaspaikka oli noin sadan metrin päässä minun ja Tonin paikasta, ja heillä oli tainnut jo lounaan aikana nousta ajatuksia hyvin erilaisesta loppureissusta.

Toimiva lounaspaikka

Lounaan jälkeen jatkoimme kävelyä, mutta emme ehtineet kävellä kilometriäkään, kun Teemu avasi dialogin kotiin lähtemisestä päivää suunniteltua aikaisemmin. Hän siis halusi pidentää tämän päivän matkaa huomattavasti ja päästä jo maanantaina autoille. Tämä ei tullut minulle yllätyksenä, sillä viimeiset vuodet näin oli tapahtunut meidän jokaisella matkalla. Kiirellä pois lähtö oli aina harmittanut minua suunnattomasti, mutta koska muut halusivat aikaisemmin pois, niin olin taipunut yleiseen mielipiteeseen vain hieman jupisten.

Tänä vuonna olin kuitenkin päättänyt jo kotona, että vaellus tulisi minun kohdallani kestämään juuri niin monta päivää kuin oli suunniteltu. En minä lähtenyt liikenteeseen määränpää ja suoritus mielessäni, vaeltaessa matka ja tunturissa olemisen hienous ovat minulle pääasioita. Kun sinne kerran tai pari vuoteen pääsee, niin miksi sitä pitäisi hirmu kiireellä pois lähteä.

Seuraavalla tauolla kävimme siis lyhyen ideologisen keskustelun Teemun kanssa vaeltamisesta. Oliko määränpää vai matka tärkeämpi? Pitäisimmekö kiirettä vai ottaisimmeko rauhallisesti? Minkäänlaista päätöstä tämän keskustelun lopuksi ei kuitenkaan tehty. Uskon kuitenkin tehneeni kaikille selväksi oman mielipiteeni. Jos joku haluaisi lähteä jo seuraavana päivänä, niin minkä minä sille mahtaisin, mutta minä olisin tunturissa vielä kaksi yötä. Ja jos autoa ei olisi tiistaina enää Kalmankaltion parkkipaikalla, niin kyllä minä taksilla ja julkisilla etelään pääsisin.

Lähdimme tauolta hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja pohtiko sitten edellistä keskustelua vai ei, sitä en tiedä. Pieni Kermikkäpää -tunturin sivua kavutessamme juttu alkoi kuitenkin taas luistaa ja syvällisten keskustelujen sijaan aloimme puhumaan taas niitä näitä. Tieto siitä, että kohta pääsisimme taas kännyköiden kuuluvuus alueelle taisi olla itse kullekin tärkeämpää kuin ideologisista ristiriidoista kiistely.

Pönotys-kuva tunturin laella. Huomaa tyylikäs kangasmerkki.

Tunturin laelle päästyämme oli taas tauon paikka, eikä kestänyt montaakaan hetkeä kun vaeltajat pudottivat rinkkansa maahan ja lähtivät neljään ilmaansuuntaan puhelinten kanssa.

Uraa riittää

Päivän viimeinen legi oli sitten todella helppoa kulkua. Käytännössä laskeuduimme Pieni Kermikkäpäältä järven rantaan, jonka itäiselle rannalle kiersimme. Kolmen jälkeen laskimme jo rinkat selästä Lenkihaan tuvan seinustalle. Matkaa tälle päivälle kertyi noin 16km.

Kuten tällä reissulla saattoi odottaakin oli tuvalla jo muitakin ihmisiä. Siellä meitä odotti nuori pariskunta, joka oli viettänyt tuvalla jo kaksi yötä kahden koiran kanssa, sekä yksinäinen vaeltaja, joka oli tullut vähän ennen meitä paikalle. Jonkin aikaa uumoilimme jäisimmekö tuvalle vai jatkaisimmeko vielä vähän matkaa, mutta onneksi päivän kuumuus ja leiriytymiseen kelpaamattoman lähimaaston tutkiminen kartasta saivat meidät tekemää oikean päätöksen. Pystytimme siis teltat tuvan pihapiiriin.

Lenkihaan tupa

Tämän päiväinen järveen pulahtaminen olikin sitten yllättävän epämielyttävä, sillä sen verran mutainen järvi oli. Sandaalit jalassa siellä viitsi kuitenkin sen verran pyörähtää, että jollain tavalla sai itsensä huuhdeltua. Takaisin tuvalle tullessa saimme sitten hyvästellä pariskunnan. He olivat päättäneet jatkaa matkaa Korteojan tuvalle. Melko myöhäiseksi olivat jättäneet liikenteeseen lähdön, mutta iltakävely saattoi kyllä olla sangen hyvä ajatus näin kuumana päivänä.

Koska olimme saaneet päivän kävelyt hyvissä ajoin suoritettua, pystyimme ottamaan iltapäivän todella rennosti. Tämä oli hyvä esimerkki miksi vaelluspäivien ei tarvitse aina olla pitkiä ja raskaita. Voi sitä aikaa viettä leiripaikallakin.

Toni oli lettukestien pääkokki

Aloitimme iltapäivän lettukesteillä, minkä jälkeen Teemu ja minä käytimme hyväksi tuvan antamaa luksusta eli pelasimme vähän MtG:tä pöydän ääressä. Toni ja Mikko taisivat käydä iltapäivän aikana kokeilemassa kala onneaan viereisellä järvellä, jo tutuksi tullein tuloksin.

Seitsemän pintaan kokoonnuimme tuvan ulkopuolelle ruokaa laittamaan. Tällä kertaa meillä oli Tonin kanssa perunamuussia ja jauhelihakastiketta. Ruuan jälkeen siirryimme tupaan sopivasti ennen kuin alkoi sataa vettä. Sadetta sitten riittikin loppu illan, mutta eipä tuo haitannut. Sisällä oli mukavaa pelata korttia, höpötellä ja naukkailla miestä vahvempaa. Tänä iltana muilla taisi jo iloliemet loppua. Itsekin jätin vain periaate ryypyn viimeiselle illalle.

Tupa sijaitsee nimettömän järven rannalla

Illan aikana jututimme myös tuvassa yöpyvää yksin vaeltajaa. Hänellä olikin hieman erillainen reissu menossa. Hän oli kävelemässä 1000km matkaa eli Lofoteilta Nuorgamiin. Aikaa hän oli varannut matkaan 70 päivää.

Jossain vaiheessa oli sitten aika siirtyä telttaan. Tällä kerta ilta vierähti sen verran pitkäksi, ettei unta tarvinnut kirjan kanssa houkutella. Uni taisi tulla heti, kun pää osui tyynyyn.

Pöyrisjärvi 2013 - Viides päivä

Lauantai alkoi leirissämme rauhallisena ja huomattavasti edellisiä aamuja viileämpänä, joten tämä oli ensimmäinen kerta, kun makuupussissa oli mukava vain köllötellä hetken aikaa herättyään. Kauaa tätä ei kuitenkaan kestänyt, kun Teemun teltalta alkoi jo kuulua liikehdintää. Nousin siis itsekin ja toin aamupalatarpeet Teemun teltalle. Aamu oli jopa sen verran viileä, että fleecepaita piti laittaa takin alle ja pipo päähän. Tässä kelissä oli siis sangen mukavaa syödä lepopäivän aamiainen.

Syönnin lomassa ehdotin Teemulle noin kolmen kilometrin aamulenkkiä, eli kävisimme vilkaisemassa Suomusjoen varressa olevaa Korteojan tupaa. Teemu ei tuntunut olevan kovinkaan kiinnostunut ajatuksesta, mutta kun parempaakaan tekemistä ei ollut ja edellisen yön kukkujat nukkuivat yhä, päätti hän lähteä mukaan.

Aamiaisen jälkeen keräsimme siis rinkkani irroitettavaan ylähuppuun vähän vettä, evästä sekä suunnistusvälineet. Tässä vaiheessa Tonin silmät kävivät sen verran auki, että hän ehti kysyä olimmeko lähdössä tupaa ihmettelemään, mutta sitten hän taisi nukahtaa uudelleen. Mikon teltasta ei  kuulunut koko aamuna edes kuorsausta.

Kävely alavirtaan ei sitten ollutkaan ihan niin helppo kuin olin kuvitellut, sillä joen varressa kulkevan polun päälle oli kaatunut useita puita ja vähän aikaa niitä yliteltyämme päätimmekin siirtyä vähän kauemmaksi sen varresta. Tämän jälkeen etenimme koivikossa välillä harjannetta nousten ylemmäksi ja sitten taas laskeutuen alemmaksi. Muutamaan kertaan vaikutti, että seurasimme ihan oikeaa polkua, mutta sitten ne taas hävisivät jossain kohdassa. Taisivat kuitenkin olla poropolkuja.

Vajaan tunnin tätä koivikkoiloittelua riitti ja sitten maasto muuttui hiekkaiseksi kumpareikoksi. Tässä vaiheessa myös näytti sangen varmalta, että yhytimme kartassa olevan polun, joka johtikin Korteojan varteen. Seurasimme ojaa noin satametriä alavirtaan ja tulimme kohtaan missä tuvan pitäisi olla. Minkäänlaista rakennusta ei kuitenkaan näkynyt. Hetken aikaa kävelimme ojaa vielä alavirtaan ja sitten palasimme takaisin. Kävimme myös viereisen harjanteen päällä, mutta tupa pysyi piilossa. Myös kartta oli tältä kohtaa sen verran haalea, ettei tuvan tarkkaa kohtaa meinannut millään saada selville.

Usko tuvan löytymiselle alkoi jo kadota, mutta tihrustin vielä kerran karttaa ja ymmärsin viimein, että olimme ojan väärällä puolella. Tupa oli selvästi Korteojan ja pienemmän puron yhtymä kohdassa, ojan itä puolella. Ylitimme siis ojan, nousimme toisella puolella olevan harjanteen päälle ja sieltähän se tupa löytyikin.

Korteojan tupa

Tupa oli sisältä hyvin yksinkertainen, mutta kyllä siellä mielellään talvella nukkuisi. Varsinkin, kun puuliiterissä oli hyvin puuta. Kirjoitin tupakirjaan terveiset päiväretkeltämme, söimme vähän kuivattua poron sydäntä ja nautimme pienet jallu naukut löytymisen kunniaksi. Hyvä, että lähes tyhjä alumiinipullo oli tullut "vahingossa" mukaan. Viimeisenä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä tekona tuli vielä käytettyä tuvan puuceta. Se seisoi vähän vinossa, mutta olihan se luksusta viime päivien kyykky-sessioiden jälkeen.

Tupakirjan täyttö menossa.

Talvivaelluksella tämä laveri olisi luksusta.

Sitten olikin aika lähteä takaisin leiriä kohti. Teemu oli tutkaillut tupavierailumme aikana karttaa vähän tarkemmin ja ehdotti että nousemme suosiolla Suukisjokea seuraavan harjun päälle ja palaamme sitä seuraten takaisin. Näin teimmekin ja paluumatka tuntui todella paljon nopeammalta ja helpommalta ja niinpä olimme vähän ennen puolta päivää takaisin teltoilla.

Leirissä löysimme Tonin ja Mikon lopettelemassa aamupalaansa rantahietikolta. Vähän aikaa ihmettelimme, että mitähän sitä seuraavaksi ja sitten päätimme porukalla aloittaa lounaan teon. Poikien aamupalat, eivät selvästikään olleet olleet kovin tukevia, kun lounas kelpasi jo tässä vaiheessa.

Lounas rantahietikolla.

Kannoimme siis keittimet ja ruuat joen varteen. Siellä ei myöskään ollut itikoita toisin kuin telttojen luona jossa niitä riitti. Helteinen auringon paiste piti ne mukavasti poissa rannasta. Saimme siis syödä jälleen lounasta rannalla ja rauhassa. Piti vain olla varovainen, ettei potkinut hiekkaa ruokakippoihin. Sen verran hienoa hiekka oli tällä pienellä beachillä, että pienikin väärä liike tuntui saavan sen lentämään.

Lounaan jälkeen kahvi maistui taas hyvälle. Sitä rauhaksiltaan hörppiessä auringon lämmittäessä ja varsinkin itikoiden pysyessä telttojen luona, elämä tuntui juuri sopivan helpolta ja mukavalta.

Kahvin jälkeen olikin vuorossa päivän ensimmäinen kastauminen hetkellisesti viilentävässä joessa. Päivän aikana joessa tuli käytyä varmaan puolenkymmentä kertaa. Ei se yleensä montaa minuuttia auttanut, mutta saipahan edelliset hiet huuhdeltua pois.

Pulahtamisen jälkeen suuntasin todella kuumaan telttaan kirjaa lukemaan ja päivän karkkiannosta syömään. Tässä vaiheessa Toni puki kuoritakin sekä muutenkin itikanvastaisen sotisovan päälleen ja suuntasi joenvarren pusikoihin kalaan.

Itse jaksoin lukea vajaan tunnin teltassa, mutta sitten sieltä oli pakko päästä takaisin jokeen. Myös Teemu ja Mikko löytyivät rantahietikolta. Siinä me sitten kolmestaan ihmettelimme elämää ja puhuimme monista tärkeistä ja mielenkiintoisista asioista varmaan pari tuntia. Välillä tietenkin joessa viilentymässä käyden.

Yleistä hengailua rantahietikolla. Kuvaaja töröttää joessa.

Jossain vaiheessa aloimme myös tuumia, että Toni on kyllä viihtynyt melko kauan kalareissullaan. Kenelläkään ei ollut kuitenkaan mitään kiinnostusta lähteä rantapusikoihin itikan syötiksi, mitä olisi vaadittu, jotta olisi voinut lähteä katsomaan oliko hänellä kalaonnea. Ja jossain vaiheessa Toni sitten ilmaantuikin taas seuraamme, yhtä kokemusta rikkaampana. Kalat olivat kuitenkin jääneet jokeen.

Illallista tehdessä riitti taas niitä kavereita.

Viiden jälkeen alkoi yleinen mielipide kääntyä taas ruuan puoleen ja koska aurinkokaan ei enää lämmittänyt rantaa siirryimme telttojen luokse sitä laittamaan. Meidän ruokunnalla oli tällä kertaa todellinen Janin kokeilukeittiön tuotos eli kanarisotto. Vaikka en itsekään sitä tehdessä oikein osannut sanoa minkälaisesta ruuasta olisi loppujen lopuksi kyse, niin sangen hyvä siitä jälleen tuli. Ja oliko se sitten kanakeitto vai kanarisotto, voidaan olla montaa mieltä.

Ruokailun jälkeen Toni ja Mikko suuntasivat vielä joen varteen kalastamaan. Teemu ja minä jäimme pelaamaan MtG:tä ja nauttimaan ilta hömpsyjä.

Poikien palatessa tyhjin käsin kalasta päätimme sytyttää vielä pienen periaate nuotion, jota tuijotellen jaksoi olla vielä jonkin aikaa hereillä. Yhdeksään mennessä leiri oli kuitenkin jo hiljainen, sillä vaeltajat olivat siirtyneet mukavasti viilentyneisiin telttoihinsa. Omalla kohdallani taisin jaksaa lukea melkein tunnin, mutta siitäkin huolimatta olin ennen kymmentä jo unten mailla.

Kyllä se yksi periaatenuotio pitää vaelluksella olla.