Kangaslammin kalliolla

Lofoottien kuvat ja videot vaativat vielä vähän ihmettelyä, joten palataanpa parin viikon takaisiin tunnelmiin Kangaslammin kalliolla. Näillä parikymmentä kilometriä mökiltä olevilla seinillä tuli käytyä talvella jäätä nakuttamassa, joten tällä reissulla piti tarkistaa sopisivatko ne myös kesäkiipeilyn. Vastaus oli, että hyvin sopivat.

Kalliolla tuli käytyä kaksi kertaa Kangaslampi -viikon aikana. Ensimmäisellä kerralla mentiin sinne veljeni Petrin kanssa. Tulimme tällä kertaa samalle kohdalle, jossa olimme myös talvella jäätä kiipeämässä. Reitti oli sangen likainen, mutta silti kiivettävissä. Kävin siis virittämässä yläköyden ja laskeutuessani harjailin kalliota sen verran, että uskoin ylös pääseväni.

Sitten vain tekemään yläköysinousua, joka meni sangen mukavasti. Lisää harjausta reitti tietenkin kaipaisi ennen liidi yritystä, mutta tälle päivälle saimme siitä jo parit hyvät kiikut. Pete ei tällä kertaa päässyt aivan ylös asti, mutta tämä taisi olla hänelle toinen kerta ulkokalliolla ja edellisestä oli jo jokunen vuosi, joten hyvältä hänenkin kiipeämisensä näytti. Itse tein muutaman nousun paikalla olomme aikana ja joka kerta puhdistin kalliota hieman lisää.

Mukava halkeama, mutta vaatii hieman puhdistamista.

Petrillä meni alun släbi loppujen lopuksi, mutta multainen halkeama ei herättänyt tällä kertaa työstöinnostusta.

Pari päivää myöhemmin tultiin kalliolle uudelleen ja tällä kertaa Teemun kanssa. Edellisen kerran multainen halkeama ei kuitenkaan herättänyt Teemussa ihmeemmin kiipeilyhaluja. Pienen työstön jälkeen hän leimasi sen liian likaiseksi. Allekirjoittanutta se kuitenkin yhä kiehtoi. Näytin sille siis jälleen hieman lisää harjaa ja tulipa ensimmäiset piissitkin kokeiltua yläköydessä riippuen.

Reitti vaatii kuitenkin oikeaa harjausta ennen ensimmäistä liidiäni, joten pitää tulla vielä kolmannen kerran paikalle yksinään, jotta voi keskittyä täydellä tarmolla halkeaman putsaamiseen. Pidän tätä siis omana projektinani ja jatkan kun ehdin.

Sillä aikaa kun laskeuduin ja harjailin halkeamaa oli Teemu käynyt ihmettelemässä kalliota vähän lisää. Hän löysikin sieltä pari selvästi harjattua reittiä. Toinen niistä oli halkeama ja toinen sporttireitiksi sopiva fleikki.

Siirsimme ensin köyden halkeaman päälle ja kumpainenkin kiipesi reitin yliksellä. Vähän aikaa uumoilin, mutta tein onneksi oikean ratkaisun, joten ei kun piissit valjaisiin ja halkeaman kimppuun. Reitti oli todella hyvin varmistettavissa ja sopivan kiipeilyllinen. Hieman jopa harmittaa, etten lähtenyt hakemaan siitä on-sightia. Hyvää kiipeilyä siis ja antaisin sille gradeksi 5-. En usko olevani kuitenkaan ensimmäinen sen kiivennyt, sillä sen verran hyvin se oli puhdistettu. Myös reitin päällä olevassa puussa oli selviä köyden jälkiä. Nimeämään en siis sitä ala.

Yksi kesän parhaista helpoista liideistä. Kuvaajalle kiitos, että onnistui piilottamaan naamani kuvasta.

Tämän jälkeen siirsimme köyden vielä fleikille. Teemu lähti kokeilemaan reittiä, mutta sen ruksi ei vielä taipunut. Koska tiesin, ettei pikku nykeröillä ja listoilla kiipeämistaitoni olleet Teemun kanssa aivan samalla tasolla, päätin jättää tämän reitin kokeilematta. Ensi kerralla sitten.

Tähän tulisi varmasti hyvä reilun kuutosen sporttireitti.

Paikka itsessään on sangen pusikkoinen ja varjoisa. Vaatinee siis useamman kuivan päivän, että nämä kalliot kuivuvat.

Aaro ja tennarimysteeri

Kesälomamme alkuun tultiin koko perheellä Kangaslammille mummolaan. Koska sää suosi heti maanantaina otimme mummon mukaan ja lähdimme aamupäivästä pienelle luontoretkelle Harjurannan maisemista löytyvälle Peisin laavulle.

Itse laavulle pääseminen oli helppoa, sillä autotie toi aivan sen eteen. Emme kuitenkaan halunneet jäädä heti makkaran paistoon, joten Aaro otettiin lapsenkantorinkkaan ja suuntasimme luontopolulle, jonka piti viedä Peisi Immosen luolalle. Luontopolun alkupäästä löytyi myös luontokirkko, mutta senkin tarkemman tarkastelun jätimme myöhempään.

 

Lähdimme siis kävelemään luontopolkua, ensimmäisenä minä Aaron kanssa, sitten mummo ja viimeisenä Elina. Polkua ei ollut erikseen merkattu ensimmäisen viitan jälkeen, mutta onneksi alueella ei risteillyt muita reittejä, joten oikeaan suuntaan kulkeminen oli hyvin helppoa.

Maisemaa Joenmäenvuorelta

Laavu sijaitsi Joenmäenvuoren päällä, joka on Varkauden alueen korkein kohta. Tästä syystä polku kulki tasaiseen tahtiin alaspäin. Vaikka ympärillä oli paljon pusikkoa, näkyi maisemat kuitenkin sen verran, että paikan korkeus tuli todella hyvin esille.

Luontopolulla

Jonkin aikaa kuljettuamme alkoi itse kullakin hieman epäilyttää, että paljonkohan sinne luolalle pitikään olla matkaa. Minulla oli kartan palanen mukana, joten siitä pystyin suunnilleen katsomaan, että risteyksen pitäisi olla lähellä, mutta aivan varma matkasta en ollut. Varsinkin, kun olimme vain hetken aikaisemmin kulkeneet risteävän polun ohi, joka meni suunnilleen oikeaan suuntaan.

Viitta luolalle löytyi

Epävarmuus polusta oli kuitenkin ennenaikainen, sillä vain vajaat sata metriä myöhemmin tulimme risteykseen, johon oli selvästi viitalla osoitettu polku luolalle. Tämän jälkeen oli vielä muutama sata metriä hieman kivikkoisempaa polkua kuljettavana ja tulimme luolalle.

Luolan suuaukkoa tutkimassa

Luola oli noin metrin korkuinen ja jokusen metrin syvä, joten päätimme jäädä paikalle vain hetkeksi ja lähteä takaisin laavulle. Paikalta löytyi infotaulu, jossa kerrottiin Peisi -nimisen erakon asuneen luolassa 1900-luvun alussa. Legendan mukaan hänellä oli ollut jopa kulta-aarre, jota ei oltu koskaan löydetty. Sen lisäksi Peisiä pidettiin syyllisenä monenmoisiin ilkitekoihin.

Elinan luettua infotaulun sisällön, hän huomasin meihin kohdistuneen epäonnen. Rinkassa istuvalta Aarolta oli hävinnyt toinen tennari!

Tutkimme nopeasti luolan ympäristön ja koska tennaria ei näkynyt lähdimme palaamaan jälkiämme takaisin päin. Luolan kyltille asti olimme Aaron kanssa kulkeneet ensimmäisinä, joten jos kenkä olisi pudonnut silloin, olisi se huomattu. Kyltin jälkeen tulimme kuitenkin viimeisinä, joten tällä pätkällä pudonnut kenkä olisi jäänyt helposti huomaamatta.

Tällä kertaa Elina kulki ensimmäisenä kenkää polulta etsien. Minä ja Aaro tultiin seuraavina ja mummo tuli viimeisenä varmistaen ettei toinen tennari putoaisi. Näin saavuimme kyltimme, eikä kenkää näkynyt. Eihän siinä sitten ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa ylämäkeä laavulle ja toivoa, että tennari näkyisi polulla tai jossain kiven kolossa, johon aikaisemmin perässä tulijat eivät olleet huomanneet sen pudonneen.

Muutaman sata metriä ehdimme kulkea ja vähän polun vieriäkin katsastaa, mutta tennaria ei vain näkynyt. Sitten kuulin miten jotain putosi aivan Aaron ja minun takana. Käännyin ja näin pienen tenniskengän polulla. Ensin luulin, että toinenkin kenkä oli pudonnut, mutta nopea tarkistus varmisti tilanteen. Aarolla oli yhä toisessa jalassa kenkä. Tämä oli siis kadonnut tenniskenkä. Mistä se oli pudonnut taaksemme? Yksi vaihtoehto olisi, että se oli jotenkin jäänyt kiinni rinkan putkien väliin, mutta se tuntui aika epätodennäköiseltä. Olihan takanamme kulkenut melkein koko ajan joku, joka olisi tossun putkien välissä huomannut. Vai oliko Peis vienyt kengän aikaisemmin ja palauttanut sen, koska se ei sopinut hänelle?!?!

Harjurannan luontokirkko sisältä

Tätä mysteeria pohdiskellen kuljimme viimeiset sadat metrit luontokirkolle, joka olikin erittäin kaunis paikka. Pistimme siellä myös puumerkkimme vieraskirjaan ja Aaro pääsi mustikoiden makuun. Polun varressa oli kasvanut mustikoita ja mummo oli kerännyt pari varpua mukaan, joista Aaro nyt mieleellään nyppi marjoja irti. Todellinen luontokirkko elämys siis pienelle retkeilijälle.

Ja ulkoa.

Kirkon jälkeen siiryimme laavulle, mutta siellä saimme huomata, että makkaran paistoon olisi pitänyt tuoda omat puut. Makkarat siis jäi tällä kertaa syömättä, mutta onneksi meillä oli kahvia, mehua ja keksejä mukana. Söimme siis niitä ja kävimme syömässä hieman lisää mustikoita lähimetsässä. Sitten olikin aika pakata tavarat ja retkeilijät autoon ja suunnata takaisin mummolaan mukavan retkiaamupäivän  päätteksi.

Keksi maistuu pienemmälle ja isommalle retkeilijälle.

Peisin laavulle pääsee näppärästi autolla. Omat puut pitää ottaa mukaan.

Pääsiäinen Olhavalla - Se toinen päivä

Pääsiäisestä on jo pari kuukautta, joten kai se on aika Olhavan toinen päivä käydä läpi.

Kiipeilypäivä alkoi kuivan kurkun ja kevyen päänsäryn kanssa. Pitkälle mennyt ilta kostautui siis jälleen kerran, mutta ei auta itku Olhavalla. Burana suuhun ja kananmuna-pekoni aamiaisen tekoon.

Tukevan aamiaisen jälkeen oli sitten aika alkaa keräillä kiipeilykamoja mukaan ja lähteä kallion päälle ihmettelemään. Januksen kanssa päätettiin oikaista eli kiivetä telttapaikalta ylös. Reitiksi valittiin Vekara, jota Janus ei ollut vielä kiivennyt. Omalla kohdallani krapulaisen hikoilun ja voiman puutteen lisäksi sain lisävaikeutta reittiin, sillä otin mukaan vesipullon ja vaelluskengät. Muuten sangen helppoa reittiä ylöspäin kammetessani toivoin aidosti, että olisin ottanut mukaan kevyemmät kengät. Ylös kuitenkin päästiin vaikka jossain vaiheessa sitä tuli taasen tuumailtuakin, että kuinkahan kauan sitä vanha jaksaa pitkälle venyneiden öiden jälkeen tällaista fyysistä rasitusta reilusti ennen puolta päivää.

Maisema Olhava vuoren päältä.

Minulla teki mieli kokeilla Ruotsalaisen reittiä yläköydellä ensimmäisenä. Olen sen useampaan kertaan vuosien saatossa kiivennyt, mutta aina sille tulee uudelleen palattua. Reitillä oli kuitenkin juuri liidi menossa ja toinen köysistö jo alhaalla odottamassa. Selvästi edellinen ilta vei voimia ja tahtoa kiipeilykavereiltanikin, sillä odotimme kiipeäjiä varmaan pari tuntia, eikä kenelläkään tuntunut olevan tarvetta kiivetä jotain muuta sillä aikaa.

Reilun tunnin saimme odottaa omaa vuoroamme ja sitten oli minun vuoro laskeutua alas ja kiivetä reitti yläköydessä. Tämän jälkeen meni vielä pitkä tovi ennen kuin olimme jälleen kallion juuressa ja Janus lähti kiipeämään Salamaa. Itse otin jälleen mielelläni kakkosen ja reitin puhdistajan roolin. Ja voin myöntää, että reitti oli lähes yhtä raskas kuin vuosi sitten sitä liidatessani.

Köysi rullalle ja myöhäisen lounaan tekoon.

Ylös päästyäni kello oli jo melkein neljä, joten oli aika palata leiriin lounasta tekemään. Syönnin jälkeen piti vielä juoda kahvit ja muutenkin ihmetellä ja uumoilla seuraavaa nousua.

Lopulta päätin lähteä kokeilemaan Sammalränniä, joka oli jo edellisenäkin vuonna minua kiinnostanut. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen olisi pitänyt tajuta, ettei kallionkulmassa nousevaa ohutta halkeamaa seuraava reitti ollut tälle päivälle oikea vaihtoehto. Koko yritys oli todella surkuhupainen ja varmaan puolituntia rävellettyäni laskeuduin viereisen reitin pultista. Olin päässyt ehkä kolmen metrin korkeuteen tänä aikana ja olo oli todella maansa myynyt. Janus ja Tuomas lähtivat vielä kallion päälle, mutta itse seurasin leirissä istuvan Teemun esimerkkiä ja avasin illan ensimmäisen oluen. Reissun kiipeilyt oli sitten kiivetty.

Olhavan telttakylä

Loppu ilta meni edellisen illan tapaan pöydän ääressä turistessa ja hyvää ruokaa syödessä. Päivän aikana leiripaikalle oli tullut lisää ihmisiä ja nyt ympärillämme kävi melkoinen kuhina, kun useampi kymmentä ihmistä teki ruokaa ja kertoili päivän saavutuksista.

Seuraavana aamuna herätys oli huomattavasti helpompi kuin edellisenä, mutta tälle päivälle ei ollut enää suunnitelmissa jäädä kiipeämään. Söimme siis vielä kananmuna-pekoni -aamiaisen ja suuntasimme kohti kotia.

Onneksi kiipeilyvarusteita pois pakatessa saa apua.

Alkukesän kiikkuja

Toukokuun alussa, heti vapun jälkeisenä viikonloppuna, oli tarkoitus lähteä näyttämään Kauhalaa työkaverille. Edellisenä yönä oli kuitenkin satanut vettä, eivätkä Kauhalan kalliot kuivu kovin nopeasti. Oli siis vaihdettava suunnitelmaa jos kiipeämään halusi. Suuntasimme siis Nuuksioon Solvallan kalliolle, sillä se on etelään päin ja kuivuu nopeasti.

Hyvää säätä ei ollut täksikään päiväksi liikaa luvattu ja paikan päälle päästyämme taivas näytti jo hyvin synkältä. Vesisadetta ei kuitenkaan vielä tullut vaan lähtiessäni viemään köyttä ylös Scifiä liidaten, alkoi sataa rakeita. Tästä tuli siis elämäni ensimmäinen liidaus raekuurossa. Onneksi reitti on helppo, eikä se ehtinyt kovin pahasti kastua nousun aikana.

Alkava raekuuro on hyvä motivoija päästä ylös.

Koska haluasimme myös Samille ja Tomekille yhdet nousut tälle päivälle, emme jääneet ihmettelään huonoa säätä vain kiipeäjää vaihdettiin nopeasti nousuni jälkeen. Seuraavana vuorossa ollut Sami pääsi vielä kiipeämään reitin raekuurossa, mutta Tomekin vuorolla sade oli jo lakannut. Tämä olikin hyvä asia, sillä Tomek oli ensimmäistä kertaa ulkona kiipeämässä. Saksalainen vahvistuksemme sai melko karun ensi kuvan suomalaisesta kiipeilystä.

Tomekin ensikosketus suomalaiseen kallioon.

Scifin jälkeen oli vuorossa Ahneiden pidot, jolle annoimme Samin kanssa parit yritykset. Vielä reitti ei mennyt niin, että olisin valmis sitä liidaamaan. Hyvä maku reitistä kuitenkin jäi, joten sitä voisi tulla projektoimaan hieman lisää kesän aikana.

Tämän enempää emme ehtineetkään kiivetä tällä kertaa, sillä sade alkoi uudelleen ja nyt vettä tuli niin, että kallio oli hetkessä märkä. Hyvä siis, että olimme ehtineet paikalla sen verran aikaisin, että muutaman nousun ehti tekemään. Kallion muut köysistöt olivat käytännössä tulleet vasta hetkeä aikaisemmin, joten he eivät päässeet kuin purkamaan varusteensa ja muutamassa epäonnisessa tapauksessa virittämään yläköyden.


Nuuksion jälkeen oli huonoja ja todella kuumia kelejä, vieraita käymässä ja itsekin tuli käytyä reissussa, joten kolme viikkoa ehti vierähtää ennen kuin seuraavan kerran ehti kiipeämään. Tällä kertaa oli vuorossa Kauhala, jossa kiivettävää tuntuu riittävän vuodesta toiseen. Ja hyvä niin, sillä se on paikkana mukava ja sopivan ajomatkan päässä.

Sami otti ensimmäisenä liidi vastuun ja muutamaa epävarmaa hetkeä lukuunottamatta kiipesi Moonwalkin sangen nätisti. Tämän jälkeen minä puhdistin reitin ja siirryimme Ruuvipenkin yläpuolelle ankkuria tekemään. Reitin kiipeäminen oli tällä kertaa vähintään yhtä hankalaa kuin viime kesänäkin, joten mahdollinen liidiyritys jäi vielä haaveeksi. Ensi kerralla joudun keskittymään leveän halkeaman kohdalla oikean tekniikan löytämiseen, enkä vain yritä repiä itseäni ylöspäin. Homman nimi on offwith -kiipeily, eikä sitäkään taida oppia kuin oikeasti yrittämällä.

Tuskaisen Ruuvipenkin jälkeen siirryimme Baby stepsin päälle virittämään ankkuria. Sami antoi reitille pari yritystä, mutta minua se ei oikein kiinnostanut. Ennemminkin katselin Vuorijorman Vapaailtaa sillä silmällä, että se saattaisi olla liidattavissa. Siirryimme seuraavaksi sille ja vaikka sainkin yhden pienen kiilan sangen hyvin reitin alkuun ja perusajatus noususta oli selvillä, en pystynyt tekemään alun kruksimuuvia tällä kertaa. Pari yläköysikokeilua reitti vaatisi, sillä sen verran huonolla varmistuksella alku pitää mennä.

Tässä vaiheessa kello alkoi olla sen verran, että oli aika suunnata kotia kohti. Yhden reitin allekirjoittanutkin tarvitsi, joten valitsin Ainon. Olin kiivennyt sen noin neljä vuotta sitten ja siitä oli jäänyt sangen hyvä maku suuhun, joten nyt oli aika tehdä toistonousu. Ja oikein minä muistelin, reitti oli todellakin uudelleen nousemisen arvoinen. Ylös päästyäni tein yläankkurin ja köyden toisella päällä vedin reppumme ylös ja toisella varmistin Samia. Näin olimme kallion päällä varusteinemme ja pääsimme lähteämään näppärästi autolle. Pienen sakkolenkin jouduimme kuitenkin vielä tekemään, sillä Baby stepin ankkuri meinasi jäädä purkamatta.


Seuraavana sunnuntaina oltiin jälleen kävelemässä kohti Kauhalan kakkossektoria ja Vuorijorman vapaailtaa. Tällä kertaa viritettiin suosiolla reitille yläköysi, jotta alun moovit saisi rauhassa käytyä läpi. Kuten arvata saattaa nousu meni samantien yläköydellä. Vielä muutaman kerran sitä kuitenkin kokeilin ja varmistin vielä miten varmistukset olisi paras laittaa, sillä sen verran kuumottavat pari ensimmäistä moovia olivat.

Lopulta olin niin varma kuin yleensäkään mahdollista omaan suoritukseeni ja lähdin kokeilemaan liidiä. Ensimmäinen kiila meni alun pieneen halkeamaan pienellä hyllyllä seisten ja sitten piti tehdä laybacki hyvin pienestä otteesta ja samalla saada jalat ylemmäs. Tämä sekvenssi vei jalat kiilan yläpuolelle, mutta enää ei ollut takaisin kääntymistä. Nyt toinen käsi oli hyvässä halkeamassa ja molemmat jalat kitkalla. Nopeasti camalotti paikalleen ja niin oli alun kuumotus ohi. Yllättävää kyllä tämän jälkeen minulle meinasi tulla reitin hankalin paikka seuraavalle hyllylle noustessani, vaikka yläköydellä tämä kohta oli mennyt jo aivan leikiten. Pienen hapuilun jälkeen olin kuitenkin hyllyllä ja sitten oli jäljellä enää helppo portaikko kallion päälle. Niin oli jälleen yksi Kauhalan reitti kiivettynä.

Vuorijorman vapaailta

Sitten oli Samin vuoro projektoida Vesan reittiä, mutta vaikka se menikin mitä mainioiten hän jätti sen tikkilistaan saamisen odottamaan seuraavaan kertaan erinäisiin tekosyihin vedoten.

Tässä vaiheessa olimme olleet Kauhalassa jo neljättä tuntia, mutta koska kerrankin ei ollut kiirettä päätin tehdä vielä yhden nousun. Viimeiseksi yritykseksi otin Pool Cleaning Guyin. Tämäkin oli reitti, jota olin pitänyt kolmisen vuotta sitten aivan mahdottomana liidattavana itselleni. Vaikka olinkin sen jo silloin yläköydellä kertaalleen noussut. Nyt olin kuitenkin varmempi itsestäni, joten oli aika lähteä kokeilemaan miltä reitti näytti köyden terävässä päässä.

Alun kivikkoinen osuus meni ilman ongelmaa. Tämä oli hyvin seikkailullista kiipeilyä, sillä tässä kohtaa kallio oli kuin useista eri suuntiin osoittavista terävistä kivistä tehty. Varmistuksia sai kuitenkin mukavasti ja se menikin sangen rennosti. Sitten oli aika laittaa viimeinen aidosti hyvältä tuntuva varmistus vaakahalkeamaan ja lähteä reitin ruksia kokeilemaan. Ja kuten niin useasti ennenkin hyvä kiipeilyfiilis hävisi täydellisesti. Sain kyllä C3:sen laitettua kapeaan halkeamaan, mutta en luottanut siihen ollenkaan. Enkä pystynyt edes ajattelemaan yrittäväni seuraavaa moovia. Pari kertaa laskeuduin hieman ja sitten nousin takaisin viimeiselle varmistukselleni, mutta sitten ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa se irti ja laskeutua reitiltä edellisen hyvin kiinni olevan camalotin varassa.

Niin oli aika jälleen kerran käydä puhdistamassa reitti ylhäältä käsin ja lähteä kotia kohti omaa liidi päätään manaillen.

Neljä päivää myöhemmin viritimme jälleen yläköyttä. Tällä kertaa se tuli tietenkin Pool Cleaning Guylle. Sitten vain mies reitille ja ruksin mooveja hiomaan. Pari kertaa niitä kokeiltuani en voinut kuin myöntää itselleni, helppojahan ne olivat. Oli siis aika siirtyä reitin alapuolelle ja räkätä tarvittavat piissit valjaisiin.

Jälleen kerran reitin alaosa meni ongelmitta ja hetken kuluttua olin jo vaakahalkeamalla, johon hyvin uppoava ja luotettava camalotti kuului. Tämän jälkeen nousin vähän ylemmäs ja laitoin C3:sen paikalleen. Siirsin käteni oikeille otteille ja tiesin, etten voisi mitenkään tehdä seuraavaksi tarvittavaa laybackiä. Yritin sitä pariin kertaan, mutta en vain pystynyt. Nyin C3:sta useasti ja kovaa, se pysyi paikallaan, mutta sekään ei auttanut. Sitten tulin köyteen. Vähän aikaan manasin itseäni ja laitoin hieman ylemmäs pienen kiilan lisävarmistukseksi.

Onneksi en luottanut viimeiseen kiilaani tarpeeksi, että olisin ollut valmis laskeutumaan sen varassa. Tein siis oikean ratkaisun ja lähdin kokeilemaan ruksia vielä kerran. Laitoin kädet oikeille otteille, nostin toisen jalan hieman ylemmäksi ja vedin itseni seuraavana odottavaan kahvaan. Laitoin vielä jalkani paremmin ja sitten vain seuraava varmistus paikalleen. Tämän jälkeen loppu reitti menikin mukavasti, eikä hetkeä aikaisemmin vaivanneesta epävarmuudesta ollut enää tietoakaan.

Ylös päästyäni soimasin itseäni jälleen yrittämisen puutteesta, mutta silti en ollut valmis antamaan reitille uutta yritystä. Projekti jäi siis odottamaan seuraavaa kertaa.

Sami Vesan reitillä

Sami teki vielä nätit nousut Vesan reitille ja Crack nigger:lle, minkä jälkeen kello oli sen verran, että tämän päivän kiipeilyt oli kiivetty.

Retki Ojangon ulkoilualueelle

Aurinkoinen keli ja Elinan syntymäpäivät olivat mitä parhaat tekosyyt lähteä retkelle lauantaina. Paikaksi valittiin tällä kertaa Ojangon ulkoilualue. Alue ei ollut kokonaan uusi, sillä Elina oli kävellyt pieniä lenkkejä siellä agilitytreenien jälkeen ja halusi nyt tutustua paikkaan paremmin ja ajan kanssa. Minulle suurin innostaja alueeseen oli laavu, jonka huomasin alueella karttaa tutkiessani. Ja minullehan laavut, kodat ja tuvat ovat aina tutusmisen arvoisia kohteita, joiden takia voi tehdä pienen lisälenkinkin tarvittaessa.

Lähdimme kävelemään Ojangon agilityhallin parkkipaikalta noin yhdentoista pintaan ja aluksi kuljimme varjoisaa hiekkatietä metsän siimeksessä. Vähän aikaa kuljettuamme tiestä lähti polku, joka olisi noussut alueen korkeimman kukkulan päälle, mutta tällä kertaa jätimme tämän nähtävyyden väliin. Meillä oli kuitenkin vain rajallinen aika kävelyyn ennen kuin pikku-jätkä päättäisi, että nyt hän on valmis nousemaan rattaista.

Jatkoimme siis matkaa ja hetken kuluttua tulimme jo metsästä pellon laitaan, jonka läpi reitti kulki. Tämä olikin mitä kauneinta seutua. Kumpuilevaa heinäpeltoa, jossa voikukat kukkivat. Kokonaiskuvaa heikensi hieman voimalinjat ja valotolpat, mutta ne nyt kuuluvat asiaan näin lähellä keskustaa.

Heinäpellon toiselle puolelle päästyä piti vielä vähän ihmetellä karttaa, että juuri oikea reitti laavulle löytyisi ja sitten oli enää pitkä ylämäki noustavana ja olimme perillä. Laavu lähes tulkoon yllätti meidät. Niin nopeasti sen yhytimme. Jälleen kerran sai siis huomata, että meille tällä hetkellä sopivat parin kilometrin etapit, eivät paljoa aikaa ota.

Laavu itsessään oli todellinen pettymys. Se oli kulunut, töhritty, roskattu ja kaiken kaikkiaan hyvin epämielyttävän näköinen. Juuri sellainen kaupungin lähellä oleva paikka, jossa nuoriso on varmasti yhden jos toisenkin kostean illan viettänyt.

Onneksi laavun takaa kallion päältä löytyi huomattavasti mukavampi piknik paikka. Siellä huovan sai levittää sammaleen päälle ja pari koivua varjosti meitä juuri sopivasti kuumalta auringolta. Siihen oli sitten hyvä levittää eväät ja istahtaa koko porukalla. Ensimäiset minuutit menivät jopa sangen rauhallisesti, kun Aaro nautti omalla sotkuisella tyylillään herkkuja sekä Leeko ja Paavo keskittyivät luihinsa.

Sitten rauhallinen hetki oli ohi ja kuin yhdessä tuumin kaikki kolme alkoivat antamaan meille ohjelmaa. Leeko ja Paavo kiersivät huopaa ja olivat tietenkin välillä sen päälläkin herkkujen toivossa. Aaro taas siirtyi välillä isän ja välillä äidin syliin syömään ja sitten taas löysi oman paikkansa. Tässä sitä eväät lensivät ja jäivät myös välillä konttaajan alle.

Käytimme piknikkiin reilut puoli tuntia ja sitten kaikki olivat saaneet syödäkseen ja aluetta oli keretty jo muutenkin vähän tutkia, joten oli aika lähteä kotia kohti. Pakkasimme siis leirin Aaron vaunuihin ja lähdimme autolle päin.

 
Jotta matka ei menisi pienimmälle yksitoikkoiseksi kulki hän alkumatkan isän olkapäillä. Pellolle asti päästyämme siirryttiin taas vaunuihin ja kohta olimme taas autolla.

Retkeen meni kaiken kaikkiaan kolmisen tuntia, joka on juuri sopiva aika meille tällä hetkellä. Ja olihan se vain mukavaa kulkea uusissa maisemissa, eikä aina lähteä Nuuksioon tutuille poluille, kuten itselläni tulee helposti tehtyä.

Pääsiäinen Olhavalla - Se parempi päivä

Tämän vuotinen pääsiäisretki suuntautui Olhavalle Teemun ja Januksen kanssa. Liikenteeseen lähdimme perjantaiaamusta ja Olhavan telttapaikalla olimme puolen päivän maissa. Olin kuvitellut, että tässä vaiheessa alue olisi ollut jo täynnä telttoja, mutta siellä olikin vain kaksi yhden hengen Hillebergiä, joista toisen omisti Teemu. Telttojen omistajat olivat ehtineet jo tutustua, joten meillä oli nyt tasaluku kiipeäjiä, mikä on Olhavalla todella hyvä ja aikaa säästävä juttu.

Hetken aikaa turinoituamme oli vuorossa teltan pystytys ja pikainen lounas. Sitten oli aika laittaa varusteet päälle ja aloittaa kiipeily. Ensimmäisenä kohteena oli Honey eli reitti jolta olen ottanut trädi kiipeilyni pisimmän köyteen putoamisen. Janus otti liidi vastuun, minkä jälkeen reittiä puhdistaessani olin kyllä todella epävarma omasta nousustani, mutta kyllähän sitä silti tuli ylös asti päästyä. Lopun reissua sitten uumoilin pitäisikö minun antaa Honeylle uusi mahdollisuus, mutta missään vaiheessa en oikeasti ollut enää reitille tulossa. Ehkäpä ensi kerralla.

Allekirjoittanut Erikois-Kehrääjällä

Sitten oli minun vuoro siirtyä köyden terävään päähän. Olin jo kotona päättänyt, että ensimmäinen reittini olisi Erikois-Kehrääjä. Olin kiivennyt reitin alun viime kesänä ja lopun toissa vuonna. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kiipesin koko reitin kerralla. Reitistä tuli yksi mukavimmista liideistä, jonka olen tehnyt. Yli neljäkymmentä metriä hyvin varmistettavaa kiipeilyä, joka antaa hieman vastusta mutta ei liikaa. Trädi cruisailua parhaimmillaan.

Sinne se köysi menee.

Alas päästyämme pidimme kahvitauon, jonka jälkeen lähdimme ihmettelemään Janukselta jokunen vuosi sitten projektiksi jäänyttä Kimpen ulkonemaa. Reitin ruksi kohta on katto, jonka ylitys ei ole aivan helpoimmasta päästä. Reitin saa kuitenkin kiivetyksi vain yhdellä tavalla ja siksipä oli jälleen Januksen vuoro siirtyä köyden päähän. Katon alle päästyään Janus joutui palaamaan jokusen kerran alaspäin oikeaa sekvenssiä etsiessään, mutta sitten kädet olivat viimein oikeilla otteilla ja jalka löysi pitävän kohdan. Niin oli katto ylitetty ja hetkeä myöhemmin oli taas minun vuoroni kakkostella. Jouduin itsekin etsimään katon alla jonkin aikaa sitä oikeaa tapaa ja lopulta sen löysinkin ja sain kammettua itseni katon päälle.

Janus lähestyy Kimpen ulkoneman ruksia.

Reitin jälkeen minä pääsin alas ja Janus jäi säätämään yläköyttä Luonnonlapselle. Minun olisi pitänyt poistua paikalta tässä vaiheessa, sillä vuoroni reitillä ei ollut kaunista katseltavaa. Taidot eivät meinanneet riittää, tossut olivat reitille aivan liian kuluneet ja kaiken lisäksi alas kerääntyi juorukerho, joka ei perinteisesti auta suoritustani kun olen menettänyt kiipeilyyn tarvittavan keskittymisen. Lopulta pääsin kuitenkin ylös asti useampaan kertaan köydessä käyden.

Onneksi Teemu oli valmis vielä yhteen nousuun tälle päivälle, joten pääsin rauhassa kiipeämään Vekaraa. Nousu väliankkurille meni rennosti kuten aikaisemmillakin kerroilla. Sitten varmistin Teemun ankkurille ja oli aika siirtyä Vekaran loppupätkälle. Edellisenä vuonna olin tullut alun ohuessa halkeamassa useampaan kertaan köyteen, mutta viimein päässyt ylös asti. Tällä kertaa kokeilin kuitenkin jotain uutta. Saatuani varmistukset paikoilleen tungin varpaani kapeaan halkeamaan ja siihen luottaen vedin itseäni ylöspäin ja muutamaa hetkeä myöhemmin pahin oli takana. Olin päihittänyt Vekaran ruksin. Tässä kohtaan olisin voinut laittaa jo varmistuksen, sillä edellinen oli reilusti jalkojeni alla, mutta luotin itseni ja jatkoin matkaa hyvälle hyllylle. Jalkaani hyllylle nostaessani toinen jalka irtosi ja minä tulin reilut puoli metriä alaspäin. Olin saanut viime hetkellä ja puhtaasti tuurilla kiinni hyllyn reunasta. Sitten oli aika laittaa varmistus kiinni ja vähän hengitellä. Putoaminen positiivista ja hyvin karheaa kalliota pitkin varmistuksiini olisi ollut todella kivuliasta.

Teemu tulossa Vekaran väliankkurille.

Uusi yritys tuotti onneksi hedelmää ja hetken kuluttua olin Vekaran topissa varmistamassa Teemua. Tästä kohtaa Olhavan kallio on sen verran korkea, ettei 60 metrinen köysi kaksinkertaisena riitä. Ensin pitää laskeutua väliankkurille ja siitä sitten alas. Onneksi emme kuitenkaan joutuneet sitä tällä kertaa tekemään. Samalle ankkurille meidän kanssa tuli kaksi ruotsalaista, joilla oli mukana 70 metrinen köysi. Laskeuduimme siis heidän köydellä kerralla alas ja niin oli tämän päivän kiipeilyt pulkassa.

Päivän aikana Olhalle oli kerääntynyt pikku hiljaa lisää porukkaa ja illan alkaessa hämärtyä kallion alla alkoi olla jo melkoinen telttakylä. Tulipaikan ympärillä olikin jo melko tiivistä, kun aloimme tekemään ruokaa, mutta onneksi pöytä oli vapaa. Keräännyimme siis sen ääreen tekemään ruokaa. Meillä oli Januksen kanssa pommeliperunoita, sipulia ja pihvit. Juomaksi punaviiniä. Ruokailun jälkeen istuimme sitten vielä myöhään iltaan kiipeilystä ja siihen liittyvistä asioista turisten. Teemun kanssa varsinkin ihmettelimme monia Olhavalle tähän aikaan vuodesta tulijoita, joilla oli aivan liian vähän vaatetta mukana. Kyllähän ilta mukavammin menee, kun ei  tarvitse palella. Olen hyvin tyytyväinen, etten kuulu perinteiseen kiipeilijöiden kurjuutuskoulukuntaan vaan "slow and heavy" vaeltajien leiriin. Kyllä se reissu menee paremmin, kun ruoka on hyvää ja lämmintä vaatetta riittää.

Onnistuneita nousuja

Turhan usein tulee kirjoitettua miten voimat, taito tai uskallus eivät riittäneet nousun tekemiseen, mutta mukavana poikkeuksena tähän kaavaan viimeisimmät pari kertaa ovat olleet todella positiivista kiipeilyä.

Kaksi viikkoa sitten tuli käytyä Lintukalliolla Lempyyn kylän kovimman boulderoijan kanssa. Päivässä oli kaikki hyvän kiipeilysession palaset kohdallaan, sillä aurinko lämmitti mukavasti, useampi hyvä reitti tuli kiivettyä ja kumpikin meistä omistaa BD:n Mondot, joten reittien alle riitti kerrankin kunnolla pehmustetta.

Settilistaan kuului useampia helpompia nousuja, jotka menivät flashinä, sekä kaksi hienoa 6A:ta, joita joutui vähän yrittämäänkin. Ensimmäinen 6A oli Pikatikka. Sen kruksi on aivan alussa ja muutaman yrityksen jälkeen reitti taipui nätisti.

Pikatikka ja sormihalkeama

Pikatikan jälkeen oli vuorossa Maailmanrakastaja SS. Tällä kertaa sai taas huomata miten erilaisia kaksi saman greidin reittiä voi olla. Reittiä tuli tahkottua varmaan parempi osa seuraavaa tuntia ja vähä vähältä se alkoi aueta. Lopulta minulla oli muuvit hallussa, mutta en meinannut saada niitä linkattua sitten millään. Olin jo antanut periksi tältä päivältä ja laittanut tennarit jalkaan seuraavalle reitille siirtyäkseni, kun päätin antaa Maailmanrakastajalle vielä yhden yrityksen.

Lepo taisi tehdä tehtävänsä sillä tällä kertaa alun vaikeat muuvit menitä nätisti ja sitten olin reitin loppuosassa, jonka piti olla todella helppo. Olin kokeilemassa sitä nyt ensimmäistä kertaa, mutta onneksi viimeisetkin moovit menivät ja niin oli jälleen yksi Lintukallion boulderongelma selätetty.

Jotta onnistumiset eivät nousisi liikaa hattuun piti seuraavaksi kokeilla El Clasicoa, joka ei avautunut edellisenä kesänä sitten alkuunkaan. Ja sama suunta jatkui tälläkin kertaa.. Kumpainenkin meistä sai takapuolen reitillä ilmaan, mutta siihen se sitten jäi. Käytännössä ei siis tullut kertaakaan päästyä edes reitin toista muuvia kokeilemaan. Aika surullista yrittämistä siis. Jonkin aikaa ihmeteltyämme ja erilaisia toinen toistaan kauempaa haettuja lähtöjä yritettyämme jouduimme myöntämään tappion. El Classico ei taipuisi tälläkään kertaan.

Sitten tuli noustua vielä pari vitosen loppulämppää ja oli aika lähteä Kiloa kohti saunomaan ja kultaamaan päivän kiipeilymuistoja.

Viikko sitten tuli pyörähdettyä Kauhalassa Samin kanssa. Tarkoitukseni oli yrittää viime syksyn viimeistä köysireittiäni Cornflakea, mutta sen alaosa oli vielä märkä. Reitti jäi siis hautumaan ja yläköysi laitettiin edellisen kesän toiseksi viimeiselle reitille eli Welsh Wizards:lle. Se tuli liidattua viimeksi hyvin hitaasti ja hankalat kohdat kiertäen. Tällä kertaa halusin kokeilla sitä ensin yläköydellä ja sitten katsoa pitäisikö reittiä yrittää oikeasti.

Welsh Wizards:in yläköysi nousu meni ilman ongelmia, joten eihän siinä muukaan auttanut kuin räkätä ensimmäisen kerran tälle kaudelle trädivermeet valjaisiin ja lähteä kiipeämään.

Ensimmäinen halkeama, josta puhalsi kylmä viima.

Reitti on yksi Kauhalan seikkailullisimmista minun mielestäni ja siksi se varmaan olikin kiehtonutkin jo jonkin aikaa. Alku noustiin leveää halkeamaa pitkin blokin päälle. Tällä etapilla meinasi sormet jäätyä, sillä sen verran kylmä viima halkeaman takaa aukeavasta luolasta puhalsi. Tämä osuus meni kuitenkin hyvin ja tällä kertaa tuli sekä pysyttyä reitillä, että saatua muutama lisävarmistus paikoilleen, joita en ollut huomannut laittaa viime syksynä.

Toinen blokki sammalalueen yläpuolella. Sen ja kallion välistä löytyi leveä halkeama.

Sitten oli vuorossa hylly,  jonka päällä olevalle isolle kivelle piti seuraavaksi päästä. Tämän kiven ja kallion välissä oli todella leveä halkeama, jonka pohjalta löytyi paikka parille varmistukselle, sekä hyvät jammit, kun ne vaan tajusi. Syksyllä tämä kohta ei ollut avautunut allekirjoittaneelle alkuunkaan vaan olin kiertänyt sen ja nousut kiven päälle loivemmasta kohdasta. Nyt oikea tapa kuitenkin löytyi ja kiven päälle noustessa tuli käytettyä jopa heal-hookkia, mitä en ole varmaan koskaan millään trädireitillä tehnyt.

Kolmas osuus oli nätti jammihalkeama. Se meni tällä kertaa ongelmitta. Mitä nyt köyteni juoksutti camun niin syvälle halkemaan, että Sami joutui tekemään aivan oikeasti kiila-avaimen kanssa töitä sen pois saadakseen.

Päästyämme reitiltä alas jouduimme vielä vetämään köyttä oikein yhteispelillä, sillä niin hyvin se jäi jumiin johonkin reitin päällä olevaan juurakkoon tai kiven koloon. Kahteen nousuun kului sen verran aikaa, että saatuamme köyden viimein alas oli aika pakata kamppeet ja lähteä kotia kohti.